Kun au pairina olemisen jälkeen lähdin kyyneleet silmissä takaisin Suomeen, oli hyvä lohduttautua sillä, että tulen palaamaan vielä joskus takaisin. Nyt puolentoista vuoden päästä se aika vihdoin koitti. Otin 12. joulukuuta 2013 Helsinki-Vantaalta vauhtia ja jätin kylmän Suomen taakseni ihan vain viettääkseni kuukauden kesäloman Canberrassa aussiperheeni kanssa. Lähtö oli tavallaan ehkä vähän jännittäväkin, vaikka sitä olin mielessäni kaavaillut jo siitä saakka kun palasin Las Vegasista. Lentoliputkin oli (vaihteeksi *köh köh*) ostettu kunnolla etukäteen jo vappuna. Kaikista eniten jännitti mun oma reaktio takaisinpaluuseen. Olin varma, että Australian rakastettavuus ei tässä parin vuoden aikana ollut ainakaan vähentynyt, mutta en tiennyt oliko edessä totaalinen sekoaminen vai rauhallinen ilo ja tyytyväisyys. Totuus oli sitten jotain siltä väliltä oikeastaan. Matkalla Sydneyn lentokentältä Canberraan ensimmäiset 20 minuuttia tuijotin bussin ikkunasta ulos ajatellen oikeastaan vaan sitä, miten mahdottomasti rakastan australialaisia puita ja kasveja. Kirosin mielessäni kaikki ihmiset, jotka autuaan tietämättömänä omasta onnestaan saa oikeasti asua siellä, ja säälin meitä muita, jotka tarvii taikatempun kyetäkseen muuttamaan kenguruiden maahan pysyvästi. Tuon 20 minuutin jälkeen tapahtui sitten jonkinlainen käänne ja koko loppumatkan maisemat tuntuikin jo sitten taas niin tutuilta, että ne oli lähinnä boring :D  Perheen tapaaminen sujui jouhevasti kuten aina. Mulle esitettiin miljoona kysymystä jatkokysymyksineen kaikesta hankalasta suoraan 40 tunnin lennon jälkeen ja minä parka yritin sitten vain kuulostaa mahdollisimman tylsistyneeltä ja väsyneeltä, että kuulustelu joskus loppuisi ja saisin vain olla (olin aivan ihannevieras, eikö?).

Sitten elelinkin vaan normaalia arkea taas sen perheen kanssa. Tietysti sillä erotuksella, että olin vieras, eikä mun tarvinut tehdä mitään, mutta tottakai halusin auttaa niitä kaikessa missä vain pystyin. Ripustelin siellä useimmiten pyykkejä ja taisin kerran imuroidakin. Pakko kyllä sanoa, että siitä talosta huomasi kyllä, ettei ne ota enää au paireja. Taisin ihan ensimmäisenä päivänäni siivota sen lattiasta kattoon niin hyvin kuin kerkesin ja jaksoin, ihan vain omasta mukavuudenhalustani. Joulua edeltävänä viikonloppuna oltiin rannikolla Brouleessa. Oli tosi kiva päästä sielläkin käymään pitkästä aikaa, vaikka eihän siellä juuri muuta voi tehdä kuin uida ja syödä ja tappaa aikaa pelaamalla. Itse tosin olin kerrankin kunnollinen ja tapoin aikaa lukemalla joulukuun rästitentteihin, jotka oli edessä sitten heti tammikuussa taas Suomeen paluun jälkeen. Joulu tuli ja meni. Oltiin aattoiltana Celinan veljen luona koko sen suvun kera, sitten Joulupäivän aamuna samainen suvunpuolikas tuli meille uimaan ja jouluillallinen meni sitten Kevinin porukoiden kanssa. Uuden vuoden aattona mun kaveri Suomesta tuli Canberraan käymään ja majoittui meillä tietysti. Uuden vuoden bileet oli allas-poreamme-bileet meidän kotona ja teemana oli Graduation. Kaikki veti siis jonkinnäköiset koulupuvut niskaan ja ryyppäys alkoi :)

                                                                         Airlie Beach

                                                                    South Molle Island

Tammikuun 4. päivä lähdettiin Hennin kanssa Sydneyyn ja siitä sitten aamulennolla Mackayhin, josta jatkettiin bussilla Airlie Beachille. En käynyt The Whitsundaylla viime kerralla, joten pakkohan se oli sitten hoitaa pois alta (ens kerralla Darwin!!). Vietettiin huikeet 3 yötä Airlie Beachilla ja 2 yötä South Molle Islandilla Koala Adventuresin hoivissa. Oli ihan mahtava reissu, pakko sanoa! Ensimmäistä kertaa elämässäni snorklasin ja se kalojen ja korallien kirjo oli kyllä jotain ihan mieletöntä. Mutta kohokohta oli kyllä Whitehaven Beach. Ei sieltä olis halunnu pois lainkaan, tuntu vaan siltä, että valkoinen hiekka (anteeksi, ei hiekka vaan piidioksidi) ja kirkas, aivan järjettömän lämmin merivesi, on kaikki mitä ihminen voi toivoa tai tarvita. Myös sitä pohjoisen kuumankosteaa ilmastoa on kyllä kova, kova ikävä. Ja Airlie Beach oli kyllä tosi kiva pikkukaupunki, rajattomasti ruokailupaikkoja ja muita ulkoilumahdollisuuksia.

The Whitsundaylta palasin vielä päiväks Canberraan ennen kuin kotiinlähtö koitti 12. tammikuuta. Viimeinen päivä meni The Big Splash vesipuistossa oikeastaan kokonaan. Illalla sitten tehtiin pitsoja hienossa, uusitussa BBQ-katoksessa (jota ei muuten ollu viimeks). Lähtö oli tietysti haikea taas. Onhan se aina, kun koskaan ei tiedä milloin näkee ne tärkeät ihmiset taas uudestaan. Ne uhkaili edelleen tulevansa joskus Eurooppaan ja Suomeen, mutta (edelleenkään) en usko ennen kuin näen. Ihan kyynelehtiä ei kuitenkaan tarvinnut, sillä löysin tässä välissä vahingossa Suomesta poikaystävän, joten oli kiva päästä takaisinkin taas :)
 

Tiivistetysti voisi varmaan sanoa, että lapset oli kasvaneet, mutta muuten ihan kuin ennenkin, kaikki oli aivan samalla tavalla kuin ennenkin jne. Ei tuo paluu yllättäen herättänyt ihan niin suuria tunteita kuin olin odottanut. Kaikki tuntui vaan tosi tutulta ja heti ensimmäisestä päivästä alkaen tuntui siltä, niin kuin olisin aina ollut siellä. Kevin sanoi itse asiassa joskus myöhemmin samaa, että tuntuu niin kuin olisin ollut siellä jo kuukausia. "I guess it's cos we'are used to having her around" oli selitys. Sydäntä lämmittävää. Mutta joo, ei nämä Australia reissut tähän jää, vaikka muuallakin pitäis yrittää välillä käydä. Kaikki yritti siellä saada mua muuttamaan sinne, joten ehkä sekin toteutuu vielä joku päivä. Ainiin muuten, onko edes epäreilua, että asun täällä Pohjolassa ja sillä aikaa mun ausseilla kasvaa pihassa passionhedelmäpuu, appelsiinipuu, sitruunapuu, viikunapuu, kiivipuu... ja mikä unohtu? Liikaa puita. Oon niiiiiiin kateellinen.

Reilu kaks viikkoa enää jäljellä Australiassa. Mihin ihmeeseen se aika oikein meni? Just vasta oli tammikuu ja hengailin täällä lämpimässä autuaan tietämättömänä siitä, että kohta herään siihen että on huhtikuu ja kylmä ja aika lähteä kotiin. Näille viimeisille päiville keksii varmasti parempaakin tekemistä kuin blogin päivittelyä, joten olkoon tää niitä viimeisiä päivityksiä. Tavallaan ei huvittais lähteä kotiin (tätä ihanaa elämää tulee ikävä!), mutta tavallaan on aika kylmä kun kaikki mun lämpimät vaatteet on toisella puolella maapalloa ja Canberrassa oli tänään +16 astetta lämmintä. Ja yöllä +1. Eli ehkä ihan hyvä seurata kesää päiväntasaajan yläpuolelle.

Paljon onkin tapahtunu sen jälkeen kun viimeks kirjoitin. Lensin siis Queenslandiin Gold Coastille Tiian luona käymään tuossa pari viikkoa takaperin. Tutustuin Surfers Paradisen ulkoilma(yö)elämään, löhöilin rannalla, kiertelin ympäriinsä ja kävin sellaisessa tosi isossa ja siistissä vesipuistossa. En ollutkaan nähnyt Tiiaa vähään aikaan, viimeksi Fidzin lentokentällä silloin helmikuun alussa. Gold Coast oli ihan kiva kaupunki. Ei siitä mun suosikkia tullut, vaikka oli kyllä aika jännän näköistä kun heti kultaisen hiekkarannan jälkeen alkaa pilvenpiirtäjät ja kaupunki. Kevin oli Queenslandissa tuona samana viikonloppuna, viereisessä kaupungissa tosin. Se toi palatessaan mukanaan yhden näiden tutun Canberraan. Kenny tuli siis asustelemaan meille koko viikoks. Seuraavana viikonloppuna Tiia puolestaan lensi tänne Canberraan kattomaan meidän uutta asuntoa. Me tosin asuttiin Tiian kanss Macgregorissa se viikonloppu, koska Kennyn lisäks vielä Celinan siskon perhe tuli tänne niin meillä oli vähän täyttä. Sinä viikonloppuna Jake täytti 7, joten meillä oli lauantaina allasbileet ja talo täynnä lapsia. Pakko kyllä myöntää, että ne oli siisteimmät synttärit, joita lapsi vaan vois toivoa :) Sunnuntaina heitin Tiian bussiasemalle ja sitten me halattiin ja sanoin, että nähdään Suomessa sitten talvella. Kamalaa.

                                                              
                                                                                                          Gold Coast, Queensland
 

Maanantai-iltana mentiin kattoon rugbya (tai täällä sanotaan footy, ota nyt siinä sitten selvää, että mitä se on). Olinkin jo odottanu sitä, että pääsisin kattoon jotain sekoa aussiurheilulajia. Rugby on tiivistettynä sitä, että yks mies juoksee pallo kädessä ja 5 muuta hyppää sen niskaan. No okei, kyllä mä jopa ymmärrän rugbya ja sen sääntöjä nykyään (se oli yks mun tavoitteista, jeij!). Rugby on todella suosittu urheilulaji täällä kriketin ja australialaisen jalkapallon ohella. En tosin tiedä mitä eroa rugbyssa ja jalkapallossa on, molemmat päättyy heti aloituksen jälkeen sekaiseks kasaks miehiä 8D

                                                                                                   Rugby ottelu, Canberra Raiders vs Cowboys.
 

Sitten pääsiäiseksi me lähdettiin Vanessan kanssa Sydneyyn. Olin ensin yötä Vanessan luona ja sitten perjantaina lähdettiin. Alkuperäinen suunnitelma oli mennä pohjoiseen, missä on vielä lämmin (nauttimaan palmuista, hiekkarannoista ja kristallinkirkkaasta vedestä), mutta koska me ollaan a) hitaita ja b) aikaansaamattomia, lennot maksoi jo miljoonia siinä vaiheessa kun päästiin niin pitkälle, että oltais voitu alkaa varamaan asioita. Eli tyydyttiin Sydneyyn. Sydneyssä oli Royal Easter Show, joka on sellainen tosi iso ja monipäiväinen tapahtuma, jossa on kaikkea. Käytiin kissanäyttelyssä, motocross showssa, ilotulituksessa, puunhakkuun MM-kisoissa, rodeossa ja vaikka missä. Eli sain ainakin rodeon yliviivattua listalta asioista, joita mun pitää tehdä/nähdä ennen kuin lähden takaisin Suomeen. Sitten sunnuntaina otettiin juna Blue Mountainsille. Ne ei todellakaan ole mitään maailman siisteimpiä vuoria, mutta se on yks Australian suurimmista nähtävyyksistä. Älkää kysykö miksi, en todellakaan tiedä. Nyt kun oon käyny siellä niin voin sanoa, että oli kaunista joo, mutta oon onnellinen, etten käyttäny rahaa siihen matkaan muuta kuin sen 11$ minkä edestakainen junalippu maksoi. Sitten tulinkin takaisin ja tämä tuleva viikonloppu on mun viimeinen Canberrassa, koska ens viikon viikonloppuna meen Adelaideen Larissan luona käymään. Että sellaista. En kyllä ymmärrä mihin helmikuu ja maaliskuu katos. Se oli helmikuun loppu kun olin Alice Springsissa ja tuntuu, että siitä ois vaan jotain kolme viikkoa. Sopii toivoa, että aika menee näin nopeasti silloinkin kun syksy ja opiskelut koittaa.. :D

 

                                                          Blue Mountains

Ohops, oon ollu vähän kiireinen. Tai ennemminkin "kiireinen"... Noh, nyt kun uudessa talossa asumista on takana kolme ja puoli viikkoa, osaan jo kertoa paremmin miltä tää tuntuu. Iso ja hieno tää on. Mun silmään aika erikoinen ulkoa. Meillä oli ulko-oven edessä sellainen pieni lampi, jonka keskeltä meni askelmat ulko-ovelle. Mä olisin pannu sinne kaloja sun muuta kivaa, mutta nää täytti sen mullalla ja pani siihen kukkia. Siihen oli kyllä hyvä syykin, nimittäin kovalla myrskyllä se tulvi tosi helposti ja vesi on jo kerran entisten asukkaiden aikana tullu oven alta sisälle taloon. Eli se siitä lammesta, nyyh. Celina inhoaa tuota etupihan puutarhaa, mä rakastan sitä. Se on vähän sellainen viidakko, jossa on kaikennäköisiä palmukasveja ynnä muuta sellaista. Sisältä tää on aika tyhjä edelleen, koska koko talo on paljon isompi kuin se edellinen. Mutta eiköhän tää täyty pikkuhiljaa ajan saatossa. Keittiössä on kiviset tasot, mikä näyttää hienolta, mutta on aika ärsyttävää, koska siellä on mahdotonta (as in MAHDOTONTA) olla hiljaa jos keskellä yötä haluaa hiippailla hakeen juomista. Samaten muuten portaat narisee, joten se siitä hiippailusta, heh... Yli puolet tästä talon takaosasta on lasiseinää, mikä on tosi mukavaa, paitsi silloin kun aurinko paistaa suoraan televisioon ja häiritsee mun sivistyneiden tv-ohjelmien kattomista (lue: Frendien kattomista). Ja kun lasiseiniin ei saa ripustettua verhoja yhtään sen enempää kuin normaaleihin seiniin (ehkä jopa vielä vähemmän näin kun asiaa oikein ajattelee) niin sitten on vaan kärsittävä. Meillä on ehkä tv väärässä paikassa. Yläkerrassa on 4 makuuhuonetta ja 2 kylppäriä, mikä tarkoittaa sitä, että mulla on oma kylppäri <3 Ja tosi hieno sellainen onkin! Ja lapset sit jakaa sen toisen. Mun huone on yläkerran suurin, wihii. Mulla on parisänky, ahhhh. Ja hieno peilipöytä. Harmi, että oon täällä enää kuukauden. Takapihalta löytyy uima-allas. Aluks kun kuulin, että näillä tulee olemaan uima-allas niiden uudessa talossa, luulin, että se ois sellanen suht pieni kasteluallas, mutta se on tosi pitkä, aikas leveä ja sit syvässä päässä ei mitään toivoa että mulla yltäis jalat pohjaan. Ja sitten siinä on sellainen korkeampi taso mistä voi hypätä veteen. Harmi vaan, että syksy on jo niin pitkällä, että meinaa uima-allaskausi olla jo ohi. Oon ehkä viidesti uinu siinä. Puolet meidän takapihasta on sellaista käyttämätöntä maata, joten siihen nämä rakentaa ilmeisesti joskus tenniskentän. Mitäs vielä... niin joo, Celinan ja Kevinin makuuhuoneesta pääsee sellaiselle sisäpihalle, jonne ei pääse mistään muualta. Ja se ON mun mielestä aika siistiä.

 
                                                Vähän ankean näköisiä kuvia kun mun piti sulkea verhot, ettei aurinko häikäise liikaa.
 

Pihalla meillä kasvaa appelsiinipuu. Se on ihan täynnä isoja, herkullisia appelsiineja. En vieläkään voi uskoa sitä todeksi. Niin kummallista! Takapihalla kasvaa kaks sitruunapuuta, jossa kasvaa isoja, keltaisia sitruunoita. Sitten Celina osti tänne viikunapuun ja passionhedelmäpuun. Ihan ihmeellistä! Noista pikkupuista pitäis kuulemma jo ens kesänä saada pari hedelmää. Jooh, kummallista... Sitten kuistilla seinän vieressä on pari mansikkapuskaa, persiljaa ja kaikkea mistä en edes tiedä mitä ne on. Miksei meillä Suomessa voi kasvaa mitään hauskaa?

                           
                                                                                              Appelsiinipuu ja puolet mun kylppäristä.
 

Vanhaan taloon verrattuna vois sanoa, että mua ärsyttää kun täällä on puulattiat. Tykkäsin niistä kivilattioista tosi paljon, myönnettäköön, että puulattia ei oo yhtä kylmä. Ja on tää jollakin tavalla raihnaisempi kun tää on jo jotain 30 vuotta vanha, missä se edellinen oli vaan 8 vuotta vanha. Ja ne edelliset asukkaat oli tässä vaan vuokralla, joten ne ei kauheesti välittäny pitää tätä kunnossa tai mitään, niin nää joutu muuttohässäkän keskellä tekemään aika paljon kaikenlaisia kummallisia juttuja, mitä ne ei odottanu joutuvansa tekemään. Tyyliin ovet tippu niskaan ja sitä rataa. Mutta joo, kyllä tästä vielä talo tulee :)

Huomenna mä lähden Queenslandiin Gold Coastille Tiia kattomaan. Oon siellä viikonlopun ja sit ens viikon viikonloppuna Tiia puolestaan tulee meille. Jeps, hauskuutta tiedossa.

Tuntuu niin kuin mun reissusta Pohjoisterritorioon olis pieni ikuisuus, vaikka siitä on vasta puolitoista viikkoa. Matkasin siis jälleen kerran linja-autolla ensin Canberrasta Sydneyyn. Koska lento Alice Springsiin lähti torstaiaamuna, mun piti olla linja-autoasemalla niinkin kivuliaaseen aikaan kuin kello 4 aamuyöstä. Oli pilvetön taivas, joten 2 tunnin lentomatka meni hyvin kun katoin ikkunasta miten vihreät pensaat ja metsät vaihtui punaruskeaan, pusikkoiseen aavikkoon. Alice Springsissä oli lämmin, 36 astetta. Osallistuin sellaiselle 3 days/2 nights Uluru-Kata Tjuta-Kings Canyon Camping Tour:ille. Nukuin tuon reissun molemmin puolin vaan yhden yön Alice Springsissä, joten en siihen niin kerinnyt tutustumaan (tosin kuulemma siinä kaupungissa ei oo mitään mihin tutustuakaan, ettei sen puoleen.). Alice Springs on siis 26 000 asukkaan kaupunki aika lailla keskellä Australiaa, keskellä erämaata, Pohjoisterritorion etelälaidassa. Se oli hiljainen ja rauhallinen, ja oikeastaan vähän rönsyinen jos vertaa muihin australialaisiin kaupunkeihin mitä oon nähny. Se eros myös siinä mielessä muista kaupungeista, että siellä oikeasti näki aika paljon aboriginaaleja. Tosin Alice Springsin aboriginaalit on suurimmaks osaks niitä, jotka on rikkonu abojen lakia ja jotka on sen takia karkotettu heimojensa luota, joten sitten ne vaan elää Alicessa valtion tuella ja juo (minkä takia turistit ei oikein tykänny mennä ulos iltaisin). Tykkäsin tosi paljon Alicesta, vaikka se oli sellainen takapajula ja muutenkin kummallinen paikka 8D

Perjantaiaamuna kello 6 meidän matkaopas tuli hakemaan meitä pikkubussilla. Mun kanssa samasta hostellista tuli itseasiassa aika paljon porukkaa, mukaanlukien yks skotlantilainen nainen, jonka kanssa yövyin samassa huoneessa. Kun kaikki matkalaiset oli poimittu kyytiin eri hostelleilta, lähdettiin taittamaan matkaa erämaiden paria valtatietä pitkin kohti Ulurua. Ausseissa ei saa yleensä ajaa yli 110km/h, mutta takamaita saa taittaa 130 kilometrin tuntinopeudella (mikä oli ihan siistiä, mutta meidän bussi ei luonnollisestikaan kulkenut yli 100km tunnissa). Nähtiin myös niitä kuuluisia maantiejunia, eli rekkoja, joilla on 3-5 perävaunua. Meitä oli muuten aika mielenkiintoinen ryhmä, kun oli vanhoja ja nuoria, mutta silti kaikki oli aika tiiviisti yhdessä. Mukana oli mun ja matkaoppaan lisäks 2 kanadalaista pariskuntaa, itävaltalainen, irlantilainen, 4 brittiä, 5 saksalaista, tsekkiläinen ja belgialainen, jos en unohtanu ketään. Ulurulle kesti ajaa noin 5 tuntia. Oli kummallista ja tosi epätodellista vihdoin nähdä se. Se on ihanan taianomainen kauempaa, mutta sitten kun pääsi oikein lähelle, niin ei se yhtäkkiä kovin taianomainen ollutkaan. Käveltiin sellainen 10km lenkki sen ympäri ja sen jälkeen ajettiin yhdelle parkkipaikalle kauemmas ja syötiin illallinen Ulurun auringonlaskua ihaillessa. Auringonlaskun pitäis värjätä se kallio aivan tulipunaiseksi, mutta me ei päästy näkemään ihan niin punaista kalliota, koska taivaanrantaan kerääntyi pilviä justiin sopivasti auringon tielle. Sitten ajettiin leirintäalueelle, jossa yövyttiin ulkosalla tähtitaivaan alla. Meillä oli sellaiset.. en tiedä mikä niiden nimi on suomeks, mutta sellaiset etäisesti isoa makuupussia muistuttavat tosi lämpimät jutut, joiden sisällä oli maakuupussi ja tyyny. Nukuttiin niillä, mutta ulkona oli niin lämmin, ettei ollu mitään toivoa, että ois voinu kaivautua sinne sisään, sitä ois vaan paahtunu kuoliaaks. Tähtitaivaan alla nukkuminen oli ihanaa, koska Australian takamaat on yks maailman parhaimmista paikoista, jos haluaa katsella tähtiä, koska siellä ei oo kaupunkeja, joiden valot häiritsisi. Sieltä näki tosi hyvin linnunradan ja kaikkea<3 Seuraavana aamuna herättiin kello 4, kerättiin äkkiäö kamppeet kasaan ja ajettiin Ulurun ja Kata Tjutan väliselle näköalapaikalle katsomaan auringonnousua. Se oli hieno, tykkäsin paljon. Ja sain hienoja kuvia. Auringon noustua jatkettiin matkaa Kata Tjutalle ja tehtiin kävelylenkki Tuulien laaksossa. Olin odottanu tuota Kata Tjutan näkemistä ehkä eniten. Se on todella hienon näköinen kaukaa, mutta läheltä Uluruakin tylsempi (tosin kannattaa ottaa huomioon, että siinä missä normaaleiden ihmisten mielestä Uluru on hyvä, Kata Tjuta parempi, mutta Kings Canyon paras, niin mun mielestä asia oli toisin päin). Kävelin yhden saksalaispojan kanssa sen lenkin Kata Tjutalla ja se ihaili kovasti maisemia ja kyseli multa, että eikö ookin hienon näköistä, niin mä vaan olin silleen "Nojuuu..." ja mietin, että mikä ihme mussa on vikana kun mulla tuli niistä maisemista ihan mieleen Canberra 8'D Siis voi hyvää päivää. Ehkä mulle tekis hyvää jos kaatuisin noissa meidän uusissa rapuissa ja löisin pääni (mistä tulikin mieleeni, että kun vein Jaken partioon pari viikkoa sitten niin rymistelin siellä portaat aika hienosti alas takapuolellani - eikä kukaan edes nähny! *huoh*). Kata Tjutan jälkeen lähdettiin ajamaan Kings Canyonille. Sinne olikin sitten taas jo matkaa. Jossain vaiheessa pysähdyttiin tienvarteen keräämään polttopuita ja sitten perillä tehtiin iltaruoka, sytettiin nuotio ja istuttiin sen ääressä, kunnes taas vaivuttiin uneen tähtitaivaan alla. Aaaahhh. Viimeisenä päivänä herättiin niinkin myöhään kuin kello 5 aamuyöstä (luksusta!). Ajettiin puolen tunnin matka Kings Canyonille ja tehtiin siellä 7km lenkki kanjonin läpi. Kaikki ihaili Kings Canyonia suureen ääneen ja puheli siitä miten se oli kyllä koko reissun kohokohta, ja minä (yllättäen) olin vaan silleen, että "Nooo, onhan se kanjoni ...... "

                                                                 Kata Tjuta - The Olgas
 

                                                                 Kings Canyon
 

En rakastunu Uluruun (okei no kyllä rakastuin vähän, on se vaan niin hieno, kunhan pitää vähintään 2km etäisyyttä), enkä Kata Tjutaan, enkä varsinkaan Kings Canyoniin, mutta rakastuin Australian takamaihin. Nautin niin paljon tuosta yli 1100km ajomatkasta erämaassa ja nukkumisesta tähtitaivaan alla, että tuo reissu oli luultavasti paras reissu mitä tuun Ausseissa oloni aikana tekemään. Mä oon aina tienny, että erämaat kiinnostaa mua, mutta en arvannu, että tykkäisin niistä niin paljon. Ei siellä ollu mitään ja kaikki näytti samalta, mutta silti. Hiekka oli niin uskomattoman punaista, ettei se edes valokuvissa näytä niin punaiselta kuin mitä se oli. Yksinäinen valtatie halkoi erämaata niin, että sitä sai ajaa suoraan satoja, satoja ja satoja kilometrejä. Nähtiin villihevosia (jestas, että ne oli HIENOJA!) ja pari ihmistä meidän ryhmästä näki myös villin kamelin, mutta mä en nähny. Tosiaan, en aikasemmin tienny, että Australiassa on villihevosia, enkä varsinkaan tienny, että sieltä löytyy villejä kameleitakin. Mutta nytpähän tiedän. Nähtiin myös villi dingo. Ja sitten kun oltiin ajamassa takaisin Kings Canyonilta, meidän opas löi yhtäkkiä jarrut pohjaan ja pysäytti auton tienviereen, hyppäs ovesta ulos ja juoksi 100 metriä takaisinpäin. Sitten se tuli takaisin pieni lisko mukanaan. Me ei ymmärretty miten Ryan muka erotti moisen liskon tienvieressä, mutta se sanoi, että kyllä sen näkee jos tietää mitä ettii. Se oli aika hieno ja jännän näköinen otus.

Sunnuntai-iltana saavuttiin kello kuuden maissa takaisin Aliceen. Meidät tiputettiin kuka millekin hostellille ja sitten illalla kahdeksalta tavattiin taas kaikki illallisen merkeissä yhdessä ravintolassa/baarissa. Sitten suurin osa lähti nukkumaan ja seuraavana päivänä puolet meidän ryhmästä oli samalla lennolla Sydneyyn, joten hengailtiin vielä lentokentällä yhdessä. Sydneystä hurautin jälleen bussilla takaisin pääkaupunkiin ja olin perillä puoli kymmeneltä illalla. Celina oli hakemassa mua keskustasta ja sitten pääsin vihdoin tutustumaan niiden uuteen taloon ja uuteen kotiini. Kotimatkalla kerroin mun matkasta ja sitten tietysti kyselin, että miten niiden muuttoviikonloppu oli menny, ja Celina vastasi, että kaikki on ollu ihan hullua ja se yrittää olla panikoimatta. Mutta siitä lisää ens kerralla ;)
 

                            Corona kuuluu nykyään mun huoneen sisustukseen.
 

No mutta asiaan. Pesin Coronan tuossa yksi viikonloppu. Odotin katastrofia, se on kuitenkin jo 12 vuotias, eikä sitä oo ikinä pesty. Ja mitä persialaisten pesemisestä kuulee, se ei oo maailman helpoimpia turkkeja hoitaa. Onneks tieto, että se painaa 5 kiloa vähemmän kuin kissa, jota yleensä pesen, lohdutti hiukan. Yllättäen Corona olikin ehkä maailman helpoin kissa pestä! Kyllä se vähän inisi ja yritti kävellä suihkukaapin ovelle, mutta muuten ei mitään ongelmia. Tosin kädet meinas vähän loppua kesken. Mutta mikä tärkeintä, sen turkista tuli ihanan ilmava ja pörröinen. Coronasta on tullu ihan mun kissa. Se seuraa mua kaikkialle, koko ajan. Ja koko ajan tarkoittaa siis aivan koko ajan. Se koskettelee mua tassuilla jos en muuten ymmärrä silittää ja rapsuttaa sitä. Oon melkein iloinen kun pääsen siitä eroon 8 päiväksi (se muuttaa myös meidän uuteen taloon 6 viikoks kun Celinan vanhemmat lähtee risteilylle). Se on kuitenkin persialainen ja perskit ei oo kovin hellyyttävän näköisiä. Aika monet persialaiset kärsii silmä ja sierain ongelmista, koska niiden kuono on niin lättänä, ja Corona on yks niistä persialaisista. Siltä pitäis pyyhkiä silmät ja sieraimet vähintään kerran päivässä. Ja sitten se aivastelee paljon kun sen pieni nenä on tukossa.

Mitäs muuta mä oon tehny? Canberrassa oli kulttuurufestivaali, jossa me käytiin Vanessan kanssa. Totesin siellä suuressa ihmisjoukossa, että suomalaiset on erittäin helppo erottaa joukosta. Ei ehkä niinkään nuoria, mutta vanhemmat kyllä. Hmm. Ystävänpäivänä käytiin Vanessan kanssa elokuvissa kattomassa The Vow. Se oli ihanan lepponen, viimeks nimittäin kävin elokuvissa kun Tiia halus nähdä Girl with the dragon tattoo:n ja se ei luonnollisestikaan ollut kovin kevyt elokuva. Viime viikonloppu vietettiin rannikolla Huskissonissa kun miesväki teki triathlonit. Chloe meni Sydneyyn serkkunsa synttäreille, joten meitä oli vaan neljä. Meillä oli vuokrattuna Huskyssa sellainen mökki. Mentiin sinne perjantaina ja sitten sunnuntaina Kevinin triathlonin jälkeen lähdettiin takaisin Canberraa kohti. Huskisson oli todella kaunis rannikkokaupunki. Hieman isompi ja persoonallisempi kuin Broulee, mutta silti ihanan pieni. Nyt siellä oli tietysti paljon toimintaa ja ihmisiä kun puoli Canberraa ja New South Walesia oli siellä sen urheilutapahtuman takia. Lauantaina Jacob teki ensimmäisen triathloninsa ikinä. Tuossa lasten pienimmässä triathlonissa matkat oli muistaakseni uinti 200m, pyöräily 2km ja juoksu 500m. Ja Jake pärjäs hyvin ja sillä oli hauskaa :) Loppulauantai vietettiin rannalla. Huskissonissa oli UPEAT rannat. Se hiekka oli valkoista. Oikeasti valkoista. Sekä todella hienojakoista ja pehmeää. Vedessä ei ollu pohjassa leviä tai mitään, vaan se pohja oli ihan puhdas ja vesi todella kirkasta ja turkoosia. Se oli upea paikka, paaaaljon upeampi kuin rannat mitä Fidzillä näin. Aivan uskomaton paikka<3 Merivesi ei tosin ollut lähellekään yhtä lämmintä kuin Tyynenmeren saarilla, mutta mitäs pienistä. Sunnuntaina sitten oli Kevinin triathlon. Kevinille tuo oli vain treeni triathlon, koska se tähtää toukokuun Ironmaniin. Sen kisa alkoi aamulla 6:30 2km uinnilla, jatkui 80km pyöräilytaipaleella ja päättyi 21km juoksulenkkiin. Oikeasti, en ymmärrä mikä australialaisia vaivaa. Kaiken lisäks huomasin eilen, että tuollainen elämäntapa on tarttuvaa. Rupesin nimittäin tosissani miettimään, että pitäiskö mun osallistua Jaakon maratoniin heinäkuussa. Sitten havahduin siihen, että oon seonnu totaalisesti kun tuollaisia mietin, ja lakkasin ajattelemasta asiaa. Ai niin, tapasin tänään uuden suomitytön, Erikan. Canberra on jostain syystä nyt täynnä suomalaisia, meitä on ainakin 7 suomityttöä täällä au pairina tällä hetkellä.

                                                             Huskisson.                            
 

Tässäpä ne oli varmaan suurimmat tapahtumat viime viikoilta, seuraavan kerran kuulumisia Alice Springsin jälkeen ->

PS. Tässä kun kirjoitin tuota viimeistä lausetta, Kevin tuli mun huoneeseen suklaalevyn kanssa silleen "Ahhh,  vihdoin pääsen nauttimaan tästä herkullisesta suklaasta. Mmm, se tuoksuu niin hyvälle, haistatko? Hetkinen, mä en saa tätä auki, voiksä auttaa?" Sitten se mursi palan siitä ja söi sen erittäin hitaasti.

Niiiin, meillä on Celinan kanssa menossa suklaaton helmikuu ...

Selvisin siis hengissä takaisin Fidzisaarilta :) Oli kyllä mielenkiintoinen reissu... Aivan erilainen kuin odotin, olkoonkin, että oon yrittäny miettiä pääni puhki mitä oikein odotin, enkä vieläkään tiedä. Ensinnäkin, siellä satoi koko ajan, koska siellä on sadekausi nyt. Mutta se ei haitannu mua ollenkaan, olin vaan tyytyväinen, että sain kokea oikean trooppisen sadekauden. Se sade oli useimmiten sellaista lämmintä, pientä tihkua, joka teki vaan hyvää. Mutta joo, nyt tiedän miltä trooppinen ilmasto tuntuu! Se tuli selväks heti kun astuin ulos lentokoneesta. Aivan uskomattoman lämmin ilma, vaikka ei asteita varmaan ollut kuin +28, eli täällä Ausseissakin on kuumempi, mut trooppinen ilmasto on vaan jotenkin niin kuumankostea. En oo kokenu mitään sellaista ennen ja tykkäsin tosi paljon. Meidän Nadin resortin väki tuli hakemaan mua lentokentältä ja Tiia oli niiden mukana, koska sehän lensi Fidzille päivää ennen mua. Wailoaloa Beach Resort osoittautui tosi mukavaksi paikaksi. Se oli siisti ja nätti, saatiin olla neljän hengen huoneessa kahdestaan Tiian kanssa, siellä oli paljon asukkaita eri puolilta maapalloa, siellä oli oma ravintola, josta sai hyvää ruokaa, uima-allas, hierontaa ja kaikkea mahdollista. Hyvä paikka :) Oli tosi halpakin, niin kuin kaikki Fidzillä. Yksi yö oli 15 Fidzin dollaria, eli noin 8 Australian dollaria, eli vajaa 7 euroa. Oli kivaa miten siellä oli palmuja joka paikassa. Ei vaan meidän resortin pihalla, vaan Fidzillä yleensäkin. Mutta muuten se pääsaari (Viti Levu) oli aika likainen ja köyhä. Huomasi kyllä, että on kehitysmaassa. Tai no Nadin ympäristöähän mä vaan näin, Korallirannikko etelässä on kuulemma ihan hieno. Mun Aussiperhe on ollu siellä kahdesti. Nadissa tosiaan meidän resortti oli Wailoaloa Beachin lähellä, mutta siitä ei ollu mitään iloa, koska se rannan vesi oli ihan ruskeaa ja se rantakin sellainen harmaa ja aika roskainen. Eli pysyteltiin Nadissa aika visusti siellä meidän resortissa. Käytiin me kaupassa pariin kertaan, mutta sieltä ei kauheesti tehny mieli ostaa mitään. Ajattelin, että suklaa on ainoa asia mitä siellä vois syödä, mutta mä en voinu syödä edes sitä, koska mulla ja Celinalla (ja parilla muullakin) on menossa suklaaton helmikuu (oon ollu syömättä suklaata jo 10 päivää, vielä 20 jäljellä!). Ostin sitten jotain sipsejä, jotka maistui tosi pahoilta, hyi. Limsa maistu kyllä normaalilta, onneks :D
 

Me tiedettiin kyllä, että pääsaarelta kannattaa lähteä pois mahdollisimman nopeasti, koska se on se kaikista asutuin ja likaisin. Fidzihän koostuu noin 850 saaresta Tyynellämerellä, joten valinnan varaa oli. Läheskään kaikille ei tietenkään voi mennä, koska ne ei oo asutettuja, mutta kyllä valinnan varaa silti oli. Me valittiin Mana Island, joka oli 1,5 tunnin venematkan päässä pääsaaresta, ja osa Mamanuca saariryhmää. Lähdettiin siis torstaiaamuna etsimään niitä kuuluisia paratiisisaaria, joita näkee aina Fidzimainoksissa Suomessa. Sellaisia, missä on pari palmua, riippumatto niiden välissä ja kirkasta vettä. Resortin väki heitti meidät ja pari muuta vierasta Wailoaloa Beachin rantaan, mistä meidän vene lähti. Rannalla meitä kohtas lievä järkytys. Se vene oli sellainen pieni moottorivene, jossa oli kyllä katto, mutta se ei ollu suljettu tai mitään. Ja sillä oli tarkoitus lähteä taittamaan Tyyntävaltamerta. Asiaa ei tosiaankaan helpottanu se, että merenkäynti oli kovaa, koska sinne odotettiin koko ajan myrskyä ja trooppista syklonia (se sykloni ei oikein osannu päättää mitä se tekis, se oli välillä menossa Vanuatun suuntaan ja sitten taas tulossa takaisin). Edellisenä päivänä se venematka oli peruttu liian kovan merenkäynnin takia, joten silloin kun me oltiin menossa, niin ne oli luultavasti just ja just päättäny lähteä ajamaan sen matkan. Mutta eihän siinä auttanut muu kuin hypätä kyytiin. Ja sit lähettiin matkaan. Tiia alkoi itkeä, se pelkäsi ihan tosissaan henkensä puolesta. Meitä oli ehkä kaksitoista turistia siellä, sekä 4 miehistön jäsentä. Ja kaikkia matkailijoita pelotti. Oli ihan selvää, ettei oo maailman fiksuin idea lähteä sellaisella pienellä moottoriveneellä keskelle Tyynenmeren valtavia aaltoja. Kaikki hoki Tiialle, että ei meille mitään tapahdu, miehistö tietää kyllä mitä ne tekee, ne ajaa sen matkan joka päivä. Siinä sitten katottiin miten pääsaari katosi hiljalleen näkyvistä. Mua ei oikeastaan pelottanu ja pitääkseni asian sillä tolalla, hoin itselleni, että oon oikeassa, ei siinä mitään pelottavaa ole, vene oli vähän vinossa ja hyppi aaltojen mukana minne sattu, mutta vettä ei onneks tullu sisään. Just kun kaikki saaret oli kadonnu näkyvistä, kuulu kamala pamaus moottorista. Kaikki puhe venessä lakkas sillä sekunnilla. Kaikki katto toisiaan ja sitten miehistöä, jotka näytti varmaan vielä hämmästyneemmiltä kuin me matkustajat. Tiedättekö sen tunteen, kun pelkää jotain, mutta ei oikeastaan kuitenkaan pelkää, koska sitä tietää, ettei sitä asiaa kuitenkaan tapahdu. Osaatteko kuvitella sen tunteen, kun tajuaa, että kaikesta mahdottomuudestaan huolimatta se pelko kävi juuri toteen? Varmasti kaikilla matkustajilla oli käyny mielessä, että mitä JOS me jäätäis sen puisen pikkuveneen kanssa keskelle Tyyntämerta kun pyörremyrsky on ehkä tulossa. Koko veneessä oli 6 lättänää pelastusliiviä kun veneessä oli ihmisiä lähemmäs 20. Silti kaikki ajatteli, että ei niin käy, miehistö tietää mitä ne tekee, ne vie meidät turvallisesti perillä. Ja sitten moottori pamahtaa, me huomataan, että miehistölläkin välähtää kauhu silmissä, ja mietitään, että okei, tässä tää sitten oli. Painajainen käy toteen. Oli hieno elämä.
Moottori alkoi toimia lyhyen lamaantumisen jälkeen. Vedessä 20 metriä meidän takana näkyi puunrunko. Se oli ajelehtinu merivirran mukana ja osunu moottoriin. Matka jatkui Tyynenmeren tyrskyissä vähän sillä mielellä, että saa nähdä kuinka kauan se moottori kestää... Vene heittelehti sinne tänne ja 6 ihmistä alkoi oksentaa. Minä mukaan lukien, viimeisenä tosin. Mietin vaan sillä venematkalla, että voi jestas jos mun perhe Suomessa tietäis mitä mä oon tekemässä. (Mut nyt oon turvallisesti takaisin Australiassa, älkää murehtiko! :D)
 

Päästiin turvallisesti(?) perille vihdoin ja viimein. Moottoriepisodin jälkeen melkein koko ajan oli näkyvissä vähintään yks saari, jolla oli kultainen hiekkaranta ja palmuja. Näinpä myös pelkän kultaisen hiekkakaistaleen meressä :D Sellaisen ehkä 10 x 10 metrin kokoisen matalan särkän. Se oli tosi siistiä! Mutta joo, Mana Island oli kaunis. Kultainen hiekkaranta, palmuja, ruohokukkuloita keskellä saarta ja vesi oli aivan uskomattoman kirkasta. Se oli kyllä paratiisi. Ja sitten kun meni uimaan siihen meriveteen... se oli niin lämmintä! Sitä ei voi sanoin kuvailla, se pitää ite kokea. Kun trooppinen ilmasto jo itsessään on niin lämmin, niin se tuntui ihan hullulta, mutta kyllä, merivesi oli yhtä lämmintä kuin ilmakin. Ja todella kirkasta. Ihanaa! Mutta, ilon pilasi se, että meidän resortti Manalla oli ehkä maailman kamalin resortti ikinä. Siellä oli 4 resorttia ja me oltiin tietysti siinä huonoimmassa. Siellä ei voinu käydä suihkussa, ensinnäkin, koska ne suihkut oli aivan liian ällöttäviä, ja toisekseen, koska niistä ei tullu vettä. Siellä ei saanu suurimman osan ajasta yhteyttä ulkomaailmaan, koska sähköt oli poissa päältä / katkennu. Meidän peitoissa oli reikiä, eikä keittiössä ollu lattiaa. Ruoka oli yllättävän syötävää, mutta silti aika yök. Ja mä vielä kaiken lisäks olin aika tyytyväinen aluks! Olin vaan silleen jeejee, nyt tää tuntuu vaan enemmän siltä niinku ois autiolla paratiisisaarilla 8D (tyhmä minä). Tulin kyllä järkiini seuraavana päivänä kun olin nukkunu yöni siinä kauheassa paikassa. Ei voinu liikkua koko yönä kun piti varoa koskemasta seiniin, koska niissä oli jotain ällöttävää. Aamulla se walesiläinen pariskunta, joka oli tullu meidän kanssa Manalle, sano, että ne ei kestä, ne lähtee ensimmäisellä veneellä takaisin. Me Tiian kanssa mietittiin myös, että pitäiskö meidän tehdä sama juttu, mutta sitten lähdettiin kävelemään sen saaren ympäri, eikä enää keretty veneeseen tai yhteen isompaan lauttaan, joka myös kulki sitä väliä. Päivällisellä juteltiin yhden brittinaisen kanssa, joka oli samassa resortissa meidän kanssa. Se sanoi, että se oli just saanu kuulla toisessa resortissa, että myrskytuulet tulee seuraavana päivänä, eikä veneet luultavasti kulje. Silloin mä tipuin maan pinnalle ja lujaa. Oltiin jo myöhästytty kaikista sen päivän veneistä, myrsky oli tulossa, joten ei näemmä oltu pääsemässä pois seuraavanakaan päivänä, ja maanantaina oli lähdössä lennot takaisin Australiaan, joten oli pieni pakko päästä pääsaarelle. Olin silleen, että ei voi olla tottakaan, että me ollaan jumissa sillä hemmetin saarella siellä ällöttävässä hostellissa, eikä päästä meidän lennoille. Jäädään Fidzille ikuisiks ajoiks, tai jotain. Se nainen sanoi, että jos se ois tienny myrskyn tulosta aiemmin, sekin ois lähteny vetämään jo aikoja sitten. Todettiin sitten Tiian kanssa, että ollaan jumissa saarella, eikä sille voi mitään. Päätettiin kuitenkin lievittää kärsimystämme, joten lähdettiin kysymään yhdestä toisesta resortista, että paljon maksais muuttaa sinne. Se oli sellainen ihana nuorten paikka, jossa oli baari ja kaikki :) Istuttiin siellä ja mietittiin, että miten kannattais toimia, kun nähtiin, että yks lautta oli tulossa. Kysyttiin parilta ihmiseltä, että onko tuo lautta menossa Nadiin, ja yllättäen, se oli! Juostiin ihan täysiä meidän hostellille, pakattiin tavarat niin nopeasti, että kukaan ei oo ikinä pakannu niin nopsaan, ja sit juostiin laiturille ja kerettiin juuri ja juuri hypätä mukaan. Se lautta lähti heti kun me oltiin kyydissä. Ja voi sitä riemua kun jo yhden yön jälkeen (oltiin maksettu kahdesta yöstä) paratiisisaarella päästiin (kalliin) lautan kyydissä pois. Sen jälkeen vietettiinkin loppuaika Nadin resortissa toipumassa tuosta kokemuksesta :') Syötiin, hengattiin muiden ihmisten kanssa, oltiin tietokoneella, luettiin lehtiä ja uitiin tietysti uima-altaassa. Juotiin Kava-nimistä juomaa, jota on pakko kokeilla jos käy Fidzillä. Se näyttää ja maistuu ihan kuravedeltä, mutta sillä on rentouttava vaikutus. Se on vähän niinku alkoholijuoma, mutta siinä ei oo alkoholia. Siinä on jotain kasvia, jota Suomessa ei ilmeisesti lueta huumeeks, mutta Saksassa luetaan. Mä päätin, että uskallan kokeilla sitä, koska mun Aussiperhekin oli sanonu, että sitä on pakko kokeilla. Ja joo, sitten maanantaina lähtikin lento takaisin Ausseihin. Olin illalla 7 aikaan perillä Sydneyssä ja sitten tulin bussilla Canberraan niin, että olin keskiyöllä perillä. Celinan äiti tuli hakemaan mua, joten mun ei onneks tarvinnu ottaa taksia. Kun ajettiin kotiin, niin oltiin luonnollisesti suunnilleen ainoat ihmiset liikenteessä. Sen sijaan iso kenguru pomppi meidän kanssa liikennevaloissa :D <3 En varmaan ikinä unohda sitä näkyä. Se oli aika ratkiriemukasta, olla kengun kanssa liikennevaloissa. Se ei kyllä kauheesti osannu liikennesääntöjä...
 

Kaiken kaikkiaan Fidzistä jäi ihan hyvä maku suuhun. Koko matka vaan oli enemminkin seikkailu kuin rentouttava loma ja mä olin kyllä menny sinne hakemaan sitä jälkimmäistä. Oltiin siellä vähän väärissä paikoissa ja väärään aikaan, mutta mä opin paljon. Musta tuntuu, että oon nyt Fidzi-matkailun ekspertti: jos joku on joskus menossa Fidzille, niin ottaa muhun yhteyttä, mä osaan nyt kertoa missä pitää olla ja mitä pitää tehdä, että saa oikean paratiisiloman, heh :)

Ai hei, ootteko muuten nähny sen Tom Hanksin leffan Castaway (Tuuliajolla)? Se saari, jolla tuo leffa on kuvattu, oli Manan vieressä. Meiltä näkyi sinne, jee :) Sinne pysty tekeen Manalta veneretkiäkin, mutta se ois maksanu 60 dollaria ja meillä ei ollu tarpeeks rahaa mukana. Siellä Castaway saarella pystyy kyllä myös asumaan, jos haluaa lähteä valloittamaan sitä Tom Hanksin jalanjäljissä. 
 

No niin, huomenna aamulla lähden aikaisin Sydneyyn, oon siellä yhden yön ja sit keskiviikkoaamuna suuntaan Fidzille. Ei tunnu yhtään siltä, että oisin lähdössä mihinkään. Mutta oon kyllä kieltämättä iloinen, että pääsen hetkeks pois tästä hullusta taloudesta :D Mehän nimittäin asutaan nyt toista viikkoa Celinan vanhempien luona. Jätettiin edellisviikon viikonloppuna hyvästit Dunlopin talolle ja muutettiin viereiselle asuinalueelle. Vielä ei oo tietoa milloin päästään sisään meidän uuteen taloon, mutta toivottavasti ei kestäis kolmea viikkoa kauempaa.

Mutta siis juu, Celinan vanhemmat lähti pariks päiväks pois, jotta saadaan rauhassa asettua taloks tänne. Meillä oli Kevinin kanssa vähän epätoivoiset fiilikset ekana iltana kun Celina esitteli meille, miten kierrätettävät roskat pannaan sipulipussiin, kierrättämättömät roskat perunapussiin ja oikeessa roskiksessa pidetään perunoita :'D Ja sitten me ihmeteltiin, miks niillä on niin paljon avaamattomia limsapulloja (tai miks niillä on niin paljon KAIKKEA). Ei se vielä mitään, että keittiöstä löyty ainaki kymmenen limsapulloa, myöhemmin löydettiin lisää olkkarin kaapeista ja sohvan alta... Mutta joo, tää talous on jokseenkin mielenkiintoinen. Ihmiset on kyllä todella mukavia. Ja on kiva asua pitkästä aikaa taas kissan kanssa :) Tosin se tulee olemaan vielä mukavampaa kun pääsen pesemään Coronan Fidzin reissun jälkeen.

Mitäs muuta? Kävin äänestämässä presidentinvaalien toisella kierroksella ja torstaina oli Australia Day (vähän niin kuin itsenäisyyspäivä, mutta ei luonnollisestikaan itsenäisyyspäivä, koska Australia ei oo itsenäinen). Käytiin keskiviikkoiltana Tiian kanssa Australia Dayn konsertissa, mikä oli tosi kiva tapahtuma. Varsinaisena Australia päivänä me ajettiin rannikolle Brouleehen ja Tiia oli mukana. Oltiin siellä taas kolme yötä ja tehtiin normaaleja rantajuttuja. Me ollaan kävelty Tiian kanssa tosi paljon iltasin. Aloitettiin silloin kun vielä asuin Dunlopissa, sitten käytiin kerran lenkillä ku oon asunu täällä ja rannikolla käytiin joka päivä, ekalla kerralla käveltiin 8km, muulloin 10km, mutta sitten viimeisenä lenkkinä Brouleessa käveltiin rantaa pitkin 15km. Yks ilta kun oltiin tulossa lenkiltä takaisin, niin saatiin viesti mun perheeltä, että ne on matkalla sairaalaan. Sit siinä ohessa oli kuva Chloesta. Sillä oli verta silmän alla aika paljon. Myöhemmin selvis, että mun perhe oli myös ollu iltalenkillä lasten kanssa ja sit kun ne oli tullu takas ja oli ollu pimeetä, Chloe oli juossu terassilla suoraan pyykkitelineeseen ja saanu sen silmäänsä. Loppu hyvin kaikki hyvin, mutta siinä ois voinu käydä paljon pahemminkin.

Tää nyt oli tällainen pikapäivitys, koska mun pitää mennä nukkumaan, että jaksan lähteä tien päälle aamulla. Ajattelin, että käväisisin huomenna Sydneyssa vielä kävelyllä oopperatalolla, vaikka oonkin jo nähny sen kerran. Yritän vältellä ostoskeskuksia nimittäin... Ja sitten lähden Australiasta pois. Kummallista. Ei vaan millään voi uskoa, että on oikeasti lähdössä kattomaan Tyynenmeren saaria. Wou!

Aussit kuittaa.

PS: http://www.iltalehti.fi/hullumaailma/2012011815093501_hu.shtml

Lisäks unohdin viime postauksessa mainita siitä, että käytiin tyttöjen kanssa viikonloppuna yhdellä viinitilalla just Australian Capital Territoryn ulkopuolella. Mä olin kuskina, joten mun kannalta varsinainen viinitilareissu oli aika tylsä, mutta jestas, että sinne oli kiva ajaa :D Australian maaseutu on niin .. noh, australialaisen näköistä.

Enää 6 päivää jäljellä Dunlopissa. Koko talo on tyhjää täynnä, satunnaista rojua ja pahvilaatikoita vaan joissakin nurkissa, mutta silti ei tunnu siltä, että oltais lähdössä. Nyt näyttää onneks siltä, että päästään jo helmikuun puolessa välissä muuttamaan sisään uuteen taloon, niin ei tarvi asua muiden nurkissa neljää viikkoa kauempaa. Ja siitäkin neljästä viikosta mä oon viikon Fidzillä. Tosiaan, mun alkuperäinen suunnitelmahan oli, että lähden helmikuun lopussa takaisin Suomeen. Mun piti olla näillä au pairina siihen asti, että ne muuttaa, koska ne ei tienny jääkö ne kodittomaks vai mitä tapahtuu, niin ne ei tietenkään voinu pitää au pairia muuton aikana. Kaks viikkoa sen jälkeen kun olin tullu tänne, ne alkoi ettiä au pairia maaliskuusta toukokuulle, eli siitä, kun ne on päässy sisään uuteen taloon, siihen asti, että talvi alkaa. Normaalisti ne ei ois alkanu ettiä seuraavaa niin aikaisin, mutta niillä oli menossa aika umpeen (perheet saa käyttää au pair worldia kerrallaan 3kk ja se maksaa jonkin verran). Sitten ne vaan jostain syystä kysy, että haluanko mä jäädä kauemmaks aikaa ja sitten mä vastasin heti, että tottakai :D Sen jälkeen meidän suunnitelma oli, että mä meen kaverin luokse Adelaideen joksikin aikaa jos ne joutuu asumaan muiden nurkissa, mutta sitten yhtäkkiä kaikki pitikin itsestäänselvyytenä sitä, että mä asun näiden kanssa muiden nurkissa, eli joo, huhtikuun lopussa / toukokuun alussa lähden takaisin Pohjolaan. Ja nyt en sitten oikein tiedä, että missä välissä mä sinne Adelaideen menisin Larissaa moikkaamaan.

Mutta mitäs täällä on tapahtunut. Eipä kai ihmeempiä, Celina vei mut ja Tiian äänestämään Canberran Suomen lähetystöön viime viikon keskiviikkona, eli ensimmäisenä ulkomaan ennakkoäänestyspäivänä. Vois varmaan sanoa, että siellä oli yllättävän paljon suomalaisia äänestämässä. Celina meitä odotellessaan sanoi kaikille ohikulkijoille "Hei", koska sen mielestä on hauskaa kun se osaa tervehtiä suomeks (tai oli hauskaa siihen asti kunnes joku nainen alkoi ihan innoissaan puhua sille suomea ja se oli vaan silleen "öhm.."). Ei kuulemma enää tervehtiny suomalaisia suomeks sen jälkeen, hahah :D Mutta joo, nyt sit vaan valmistaudutaan henkisesti vaalien seuraavaan kierrokseen, koska sellainen varmaan tulee.
 

                                                      
                                                                                         Canberran Suomen Suurlähetystö.

Nyt kun lapsilla on kesälomaa ja mä oon niiden kanssa parina, kolmena päivänä viikossa, ollaan tehty aika paljon juttuja Tiian ja sen lasten kanssa. Viime viikolla käytiin uimassa uima-altailla, sitä ennen käytiin Questaconissa, joka on sellainen Heurekan tapainen tiedekeskus ja sitten ollaan pelattu jalkapalloa tuolla läheisellä yleisurheilukentällä. Pelattu jalkapalloa, eli siis suomeks sanottuna maattu pituushyppäämiseen tarkoitetussa hiekkalaatikossa pyyhkeiden päällä aurinkoa ottamassa ja kuviteltu, että ollaan rannalla :'D Meillä oli jopa aaltojen liplatus -musiikkia mielikuvan vahvistamiseksi. Ja lapset rakensi tietysti hiekkalinnoja. Ja kyllä, oli erittäin fiksu olo :'D

Oon ollu nyt tämän viikonlopun yksin kotona, kun muut lähti Sydneyyn. Mä jäin tänne, koska en jaksanu mennä Sydneyyn nyt kun joudun menemään sinne kuitenkin päivää ennen Fidzille lähtöä kun mun lento lähtee niin tyhmään aikaan, ettei mee busseja. Ja toisekseen, meillä oli tyttöjen kanssa pyjamabileet. Meidän piti alunperin pitää ne Tuggeranongissa Vanessan luona, mutta kaikki halus olla mieluummin meillä, koska meillä on poreamme. Syötiin, katottiin elokuvaa, oltiin poreammeessa jne. Ja hauskaa oli :) Meitä oli neljä, minä, Tiia, Vanessa ja sitten saksalainen Sabrina, joka muutti sen host perheen kanssa pari viikkoa sitten Darwinista tänne Canberraan. Ja Darwinista puheenollen, tajusin tossa yks päivä, etten oo vähään aikaan seurannu Suomen uutisia. Meninpä siis selaamaan MTV3:n uutisia saadakseni jonkunlaisen kuvan Suomen ja Euroopan tapahtumista, mutta kas kummaa, pääuutinen kuuluikin näin: "Australialaisperhe koki elämänsä herätyksen." Ajattelin, että mitä ihmettä on tapahtunu kun siitä Suomessa asti tiedetään, mutta minä, joka asun täällä, niin en oo moisesta kuullutkaan. Se uutinen kertoi siis siitä, kuinka yks Darwinissa asuva perhe oli aamulla löytäny krokotiilin olohuoneestaan. Mielenkiintoista :D Ois varmaan ihan hauskaa asua tuolla pohjoisessa. Tai sitten lännessä, siellähän oli justiin trooppinen sykloni. Mutta ei, täällä ei tapahdu mitään. Nojoo, en mä nyt oikeasti haluais Darwinissa asua. Sabrina kertoi, että siellä ei voinu koskaan mennä ulos pimeällä, koska kaikki käärmeet oli liikenteessä, eikä siellä voinu uida missään kun kaikki vedet oli täynnä krokoja. Ja sitten jos lähti Darwinin ulkopuolelle niin ei näkyny enää ristin sielua missään (ja niillä oli sen perheen kanssa hajonnu autosta rengas kerran just keskellä ei mitään). Mutta takaisin asiaan, oli siis tosi mukavaa pitää tää talo kolme päivää täysin itsellään :)
 

                                                       
                                                                         Mun huoneessa on enää pelkkä sänky :D

Ja sitten mun piti kertoa kaikkea muutakin, mutta en enää yhtään muista mitä, niin kirjoittelen sitten uudestaan kun taas muistan. Kuulumisiin!