Tuntuu niin kuin mun reissusta Pohjoisterritorioon olis pieni ikuisuus, vaikka siitä on vasta puolitoista viikkoa. Matkasin siis jälleen kerran linja-autolla ensin Canberrasta Sydneyyn. Koska lento Alice Springsiin lähti torstaiaamuna, mun piti olla linja-autoasemalla niinkin kivuliaaseen aikaan kuin kello 4 aamuyöstä. Oli pilvetön taivas, joten 2 tunnin lentomatka meni hyvin kun katoin ikkunasta miten vihreät pensaat ja metsät vaihtui punaruskeaan, pusikkoiseen aavikkoon. Alice Springsissä oli lämmin, 36 astetta. Osallistuin sellaiselle 3 days/2 nights Uluru-Kata Tjuta-Kings Canyon Camping Tour:ille. Nukuin tuon reissun molemmin puolin vaan yhden yön Alice Springsissä, joten en siihen niin kerinnyt tutustumaan (tosin kuulemma siinä kaupungissa ei oo mitään mihin tutustuakaan, ettei sen puoleen.). Alice Springs on siis 26 000 asukkaan kaupunki aika lailla keskellä Australiaa, keskellä erämaata, Pohjoisterritorion etelälaidassa. Se oli hiljainen ja rauhallinen, ja oikeastaan vähän rönsyinen jos vertaa muihin australialaisiin kaupunkeihin mitä oon nähny. Se eros myös siinä mielessä muista kaupungeista, että siellä oikeasti näki aika paljon aboriginaaleja. Tosin Alice Springsin aboriginaalit on suurimmaks osaks niitä, jotka on rikkonu abojen lakia ja jotka on sen takia karkotettu heimojensa luota, joten sitten ne vaan elää Alicessa valtion tuella ja juo (minkä takia turistit ei oikein tykänny mennä ulos iltaisin). Tykkäsin tosi paljon Alicesta, vaikka se oli sellainen takapajula ja muutenkin kummallinen paikka 8D

 

Perjantaiaamuna kello 6 meidän matkaopas tuli hakemaan meitä pikkubussilla. Mun kanssa samasta hostellista tuli itseasiassa aika paljon porukkaa, mukaanlukien yks skotlantilainen nainen, jonka kanssa yövyin samassa huoneessa. Kun kaikki matkalaiset oli poimittu kyytiin eri hostelleilta, lähdettiin taittamaan matkaa erämaiden paria valtatietä pitkin kohti Ulurua. Ausseissa ei saa yleensä ajaa yli 110km/h, mutta takamaita saa taittaa 130 kilometrin tuntinopeudella (mikä oli ihan siistiä, mutta meidän bussi ei luonnollisestikaan kulkenut yli 100km tunnissa). Nähtiin myös niitä kuuluisia maantiejunia, eli rekkoja, joilla on 3-5 perävaunua. Meitä oli muuten aika mielenkiintoinen ryhmä, kun oli vanhoja ja nuoria, mutta silti kaikki oli aika tiiviisti yhdessä. Mukana oli mun ja matkaoppaan lisäks 2 kanadalaista pariskuntaa, itävaltalainen, irlantilainen, 4 brittiä, 5 saksalaista, tsekkiläinen ja belgialainen, jos en unohtanu ketään. Ulurulle kesti ajaa noin 5 tuntia. Oli kummallista ja tosi epätodellista vihdoin nähdä se. Se on ihanan taianomainen kauempaa, mutta sitten kun pääsi oikein lähelle, niin ei se yhtäkkiä kovin taianomainen ollutkaan. Käveltiin sellainen 10km lenkki sen ympäri ja sen jälkeen ajettiin yhdelle parkkipaikalle kauemmas ja syötiin illallinen Ulurun auringonlaskua ihaillessa. Auringonlaskun pitäis värjätä se kallio aivan tulipunaiseksi, mutta me ei päästy näkemään ihan niin punaista kalliota, koska taivaanrantaan kerääntyi pilviä justiin sopivasti auringon tielle. Sitten ajettiin leirintäalueelle, jossa yövyttiin ulkosalla tähtitaivaan alla. Meillä oli sellaiset.. en tiedä mikä niiden nimi on suomeks, mutta sellaiset etäisesti isoa makuupussia muistuttavat tosi lämpimät jutut, joiden sisällä oli maakuupussi ja tyyny. Nukuttiin niillä, mutta ulkona oli niin lämmin, ettei ollu mitään toivoa, että ois voinu kaivautua sinne sisään, sitä ois vaan paahtunu kuoliaaks. Tähtitaivaan alla nukkuminen oli ihanaa, koska Australian takamaat on yks maailman parhaimmista paikoista, jos haluaa katsella tähtiä, koska siellä ei oo kaupunkeja, joiden valot häiritsisi. Sieltä näki tosi hyvin linnunradan ja kaikkea<3 Seuraavana aamuna herättiin kello 4, kerättiin äkkiäö kamppeet kasaan ja ajettiin Ulurun ja Kata Tjutan väliselle näköalapaikalle katsomaan auringonnousua. Se oli hieno, tykkäsin paljon. Ja sain hienoja kuvia. Auringon noustua jatkettiin matkaa Kata Tjutalle ja tehtiin kävelylenkki Tuulien laaksossa. Olin odottanu tuota Kata Tjutan näkemistä ehkä eniten. Se on todella hienon näköinen kaukaa, mutta läheltä Uluruakin tylsempi (tosin kannattaa ottaa huomioon, että siinä missä normaaleiden ihmisten mielestä Uluru on hyvä, Kata Tjuta parempi, mutta Kings Canyon paras, niin mun mielestä asia oli toisin päin). Kävelin yhden saksalaispojan kanssa sen lenkin Kata Tjutalla ja se ihaili kovasti maisemia ja kyseli multa, että eikö ookin hienon näköistä, niin mä vaan olin silleen "Nojuuu..." ja mietin, että mikä ihme mussa on vikana kun mulla tuli niistä maisemista ihan mieleen Canberra 8'D Siis voi hyvää päivää. Ehkä mulle tekis hyvää jos kaatuisin noissa meidän uusissa rapuissa ja löisin pääni (mistä tulikin mieleeni, että kun vein Jaken partioon pari viikkoa sitten niin rymistelin siellä portaat aika hienosti alas takapuolellani - eikä kukaan edes nähny! *huoh*). Kata Tjutan jälkeen lähdettiin ajamaan Kings Canyonille. Sinne olikin sitten taas jo matkaa. Jossain vaiheessa pysähdyttiin tienvarteen keräämään polttopuita ja sitten perillä tehtiin iltaruoka, sytettiin nuotio ja istuttiin sen ääressä, kunnes taas vaivuttiin uneen tähtitaivaan alla. Aaaahhh. Viimeisenä päivänä herättiin niinkin myöhään kuin kello 5 aamuyöstä (luksusta!). Ajettiin puolen tunnin matka Kings Canyonille ja tehtiin siellä 7km lenkki kanjonin läpi. Kaikki ihaili Kings Canyonia suureen ääneen ja puheli siitä miten se oli kyllä koko reissun kohokohta, ja minä (yllättäen) olin vaan silleen, että "Nooo, onhan se kanjoni ...... "

                                                                 Kata Tjuta - The Olgas
 

                                                                 Kings Canyon
 

En rakastunu Uluruun (okei no kyllä rakastuin vähän, on se vaan niin hieno, kunhan pitää vähintään 2km etäisyyttä), enkä Kata Tjutaan, enkä varsinkaan Kings Canyoniin, mutta rakastuin Australian takamaihin. Nautin niin paljon tuosta yli 1100km ajomatkasta erämaassa ja nukkumisesta tähtitaivaan alla, että tuo reissu oli luultavasti paras reissu mitä tuun Ausseissa oloni aikana tekemään. Mä oon aina tienny, että erämaat kiinnostaa mua, mutta en arvannu, että tykkäisin niistä niin paljon. Ei siellä ollu mitään ja kaikki näytti samalta, mutta silti. Hiekka oli niin uskomattoman punaista, ettei se edes valokuvissa näytä niin punaiselta kuin mitä se oli. Yksinäinen valtatie halkoi erämaata niin, että sitä sai ajaa suoraan satoja, satoja ja satoja kilometrejä. Nähtiin villihevosia (jestas, että ne oli HIENOJA!) ja pari ihmistä meidän ryhmästä näki myös villin kamelin, mutta mä en nähny. Tosiaan, en aikasemmin tienny, että Australiassa on villihevosia, enkä varsinkaan tienny, että sieltä löytyy villejä kameleitakin. Mutta nytpähän tiedän. Nähtiin myös villi dingo. Ja sitten kun oltiin ajamassa takaisin Kings Canyonilta, meidän opas löi yhtäkkiä jarrut pohjaan ja pysäytti auton tienviereen, hyppäs ovesta ulos ja juoksi 100 metriä takaisinpäin. Sitten se tuli takaisin pieni lisko mukanaan. Me ei ymmärretty miten Ryan muka erotti moisen liskon tienvieressä, mutta se sanoi, että kyllä sen näkee jos tietää mitä ettii. Se oli aika hieno ja jännän näköinen otus.

 

Sunnuntai-iltana saavuttiin kello kuuden maissa takaisin Aliceen. Meidät tiputettiin kuka millekin hostellille ja sitten illalla kahdeksalta tavattiin taas kaikki illallisen merkeissä yhdessä ravintolassa/baarissa. Sitten suurin osa lähti nukkumaan ja seuraavana päivänä puolet meidän ryhmästä oli samalla lennolla Sydneyyn, joten hengailtiin vielä lentokentällä yhdessä. Sydneystä hurautin jälleen bussilla takaisin pääkaupunkiin ja olin perillä puoli kymmeneltä illalla. Celina oli hakemassa mua keskustasta ja sitten pääsin vihdoin tutustumaan niiden uuteen taloon ja uuteen kotiini. Kotimatkalla kerroin mun matkasta ja sitten tietysti kyselin, että miten niiden muuttoviikonloppu oli menny, ja Celina vastasi, että kaikki on ollu ihan hullua ja se yrittää olla panikoimatta. Mutta siitä lisää ens kerralla ;)