Kun au pairina olemisen jälkeen lähdin kyyneleet silmissä takaisin Suomeen, oli hyvä lohduttautua sillä, että tulen palaamaan vielä joskus takaisin. Nyt puolentoista vuoden päästä se aika vihdoin koitti. Otin 12. joulukuuta 2013 Helsinki-Vantaalta vauhtia ja jätin kylmän Suomen taakseni ihan vain viettääkseni kuukauden kesäloman Canberrassa aussiperheeni kanssa. Lähtö oli tavallaan ehkä vähän jännittäväkin, vaikka sitä olin mielessäni kaavaillut jo siitä saakka kun palasin Las Vegasista. Lentoliputkin oli (vaihteeksi *köh köh*) ostettu kunnolla etukäteen jo vappuna. Kaikista eniten jännitti mun oma reaktio takaisinpaluuseen. Olin varma, että Australian rakastettavuus ei tässä parin vuoden aikana ollut ainakaan vähentynyt, mutta en tiennyt oliko edessä totaalinen sekoaminen vai rauhallinen ilo ja tyytyväisyys. Totuus oli sitten jotain siltä väliltä oikeastaan. Matkalla Sydneyn lentokentältä Canberraan ensimmäiset 20 minuuttia tuijotin bussin ikkunasta ulos ajatellen oikeastaan vaan sitä, miten mahdottomasti rakastan australialaisia puita ja kasveja. Kirosin mielessäni kaikki ihmiset, jotka autuaan tietämättömänä omasta onnestaan saa oikeasti asua siellä, ja säälin meitä muita, jotka tarvii taikatempun kyetäkseen muuttamaan kenguruiden maahan pysyvästi. Tuon 20 minuutin jälkeen tapahtui sitten jonkinlainen käänne ja koko loppumatkan maisemat tuntuikin jo sitten taas niin tutuilta, että ne oli lähinnä boring :D  Perheen tapaaminen sujui jouhevasti kuten aina. Mulle esitettiin miljoona kysymystä jatkokysymyksineen kaikesta hankalasta suoraan 40 tunnin lennon jälkeen ja minä parka yritin sitten vain kuulostaa mahdollisimman tylsistyneeltä ja väsyneeltä, että kuulustelu joskus loppuisi ja saisin vain olla (olin aivan ihannevieras, eikö?).

Sitten elelinkin vaan normaalia arkea taas sen perheen kanssa. Tietysti sillä erotuksella, että olin vieras, eikä mun tarvinut tehdä mitään, mutta tottakai halusin auttaa niitä kaikessa missä vain pystyin. Ripustelin siellä useimmiten pyykkejä ja taisin kerran imuroidakin. Pakko kyllä sanoa, että siitä talosta huomasi kyllä, ettei ne ota enää au paireja. Taisin ihan ensimmäisenä päivänäni siivota sen lattiasta kattoon niin hyvin kuin kerkesin ja jaksoin, ihan vain omasta mukavuudenhalustani. Joulua edeltävänä viikonloppuna oltiin rannikolla Brouleessa. Oli tosi kiva päästä sielläkin käymään pitkästä aikaa, vaikka eihän siellä juuri muuta voi tehdä kuin uida ja syödä ja tappaa aikaa pelaamalla. Itse tosin olin kerrankin kunnollinen ja tapoin aikaa lukemalla joulukuun rästitentteihin, jotka oli edessä sitten heti tammikuussa taas Suomeen paluun jälkeen. Joulu tuli ja meni. Oltiin aattoiltana Celinan veljen luona koko sen suvun kera, sitten Joulupäivän aamuna samainen suvunpuolikas tuli meille uimaan ja jouluillallinen meni sitten Kevinin porukoiden kanssa. Uuden vuoden aattona mun kaveri Suomesta tuli Canberraan käymään ja majoittui meillä tietysti. Uuden vuoden bileet oli allas-poreamme-bileet meidän kotona ja teemana oli Graduation. Kaikki veti siis jonkinnäköiset koulupuvut niskaan ja ryyppäys alkoi :)

 

                                                                         Airlie Beach

 

                                                                    South Molle Island

 

Tammikuun 4. päivä lähdettiin Hennin kanssa Sydneyyn ja siitä sitten aamulennolla Mackayhin, josta jatkettiin bussilla Airlie Beachille. En käynyt The Whitsundaylla viime kerralla, joten pakkohan se oli sitten hoitaa pois alta (ens kerralla Darwin!!). Vietettiin huikeet 3 yötä Airlie Beachilla ja 2 yötä South Molle Islandilla Koala Adventuresin hoivissa. Oli ihan mahtava reissu, pakko sanoa! Ensimmäistä kertaa elämässäni snorklasin ja se kalojen ja korallien kirjo oli kyllä jotain ihan mieletöntä. Mutta kohokohta oli kyllä Whitehaven Beach. Ei sieltä olis halunnu pois lainkaan, tuntu vaan siltä, että valkoinen hiekka (anteeksi, ei hiekka vaan piidioksidi) ja kirkas, aivan järjettömän lämmin merivesi, on kaikki mitä ihminen voi toivoa tai tarvita. Myös sitä pohjoisen kuumankosteaa ilmastoa on kyllä kova, kova ikävä. Ja Airlie Beach oli kyllä tosi kiva pikkukaupunki, rajattomasti ruokailupaikkoja ja muita ulkoilumahdollisuuksia.

The Whitsundaylta palasin vielä päiväks Canberraan ennen kuin kotiinlähtö koitti 12. tammikuuta. Viimeinen päivä meni The Big Splash vesipuistossa oikeastaan kokonaan. Illalla sitten tehtiin pitsoja hienossa, uusitussa BBQ-katoksessa (jota ei muuten ollu viimeks). Lähtö oli tietysti haikea taas. Onhan se aina, kun koskaan ei tiedä milloin näkee ne tärkeät ihmiset taas uudestaan. Ne uhkaili edelleen tulevansa joskus Eurooppaan ja Suomeen, mutta (edelleenkään) en usko ennen kuin näen. Ihan kyynelehtiä ei kuitenkaan tarvinnut, sillä löysin tässä välissä vahingossa Suomesta poikaystävän, joten oli kiva päästä takaisinkin taas :)
 

Tiivistetysti voisi varmaan sanoa, että lapset oli kasvaneet, mutta muuten ihan kuin ennenkin, kaikki oli aivan samalla tavalla kuin ennenkin jne. Ei tuo paluu yllättäen herättänyt ihan niin suuria tunteita kuin olin odottanut. Kaikki tuntui vaan tosi tutulta ja heti ensimmäisestä päivästä alkaen tuntui siltä, niin kuin olisin aina ollut siellä. Kevin sanoi itse asiassa joskus myöhemmin samaa, että tuntuu niin kuin olisin ollut siellä jo kuukausia. "I guess it's cos we'are used to having her around" oli selitys. Sydäntä lämmittävää. Mutta joo, ei nämä Australia reissut tähän jää, vaikka muuallakin pitäis yrittää välillä käydä. Kaikki yritti siellä saada mua muuttamaan sinne, joten ehkä sekin toteutuu vielä joku päivä. Ainiin muuten, onko edes epäreilua, että asun täällä Pohjolassa ja sillä aikaa mun ausseilla kasvaa pihassa passionhedelmäpuu, appelsiinipuu, sitruunapuu, viikunapuu, kiivipuu... ja mikä unohtu? Liikaa puita. Oon niiiiiiin kateellinen.

 

Tein paluun tämän blogin pariin näin reilun 5 kuukauden jälkeen, koska halusin kirjoittaa postauksen kaikille au pairiksi haluaville/aikoville. Silloin kun itse mietin au pairiksi lähtöä, oli todella vaikeaa löytää netistä muiden kokemuksia, eikä asia varmaan ole paljoakaan muuttunut, joten kannampas oman korteni kekoon.

Kliseisin asia minkä voin sanoa on, että kannattaa lähteä. Se on myös erittäin totta. Kannattaa lähteä sen takia, että näkee Australian (tai mihin maahan nyt sitten haluaakaan) ja antaa mahdollisuuden niille kokemuksille mitä matkustaessa voi kerätä. En nyt sano, että kannattaa lähteä nimenomaan au pairiksi. Jos uskaltaa lähteä rinkkamatkalle, niin hyvä niinkin. Itse en olis uskaltanu lähteä ilman, että jo valmiiks oli tiedossa missä tuun asumaan ja niin edelleen, enkä usko, että olisin muutenkaan jaksanut hostelleissa ynnä muissa asumista pitemmän päälle. Mutta pointti siis oli, että tärkeintä ei ole se miten lähtee, vaan se, että lähtee. Mä taistelin itseni kanssa 2 kuukautta siitä, että uskallanko lähteä vai en ja ratkaisin asian lopulta sanomalla itselleni, että : "Laita se profiili sinne Au pair Worldiin, kyllä sä voit siitä huolimatta koska tahansa muuttaa mieles ja olla lähtemättä!" Sitten siinä kävi niin kuin toivoinkin, eli kun niitä perheitä alkoi löytyä ja oli oikeasti kontaktissa jonkun kanssa, niin rohkeus lähtemiseen kasvoi. Matkustaessa tapaa aivan upeita ihmisiä, kuulee uskomattomia tarinoita ja pääsee itse osaks uskomattomia tarinoita. Voin vakuuttaa ilman epäilyksen häivääkään, että samanlaisia kokemuksia ei saa mistään muualta. On aivan eri asia lähteä Kanarialle viikoksi kuin Australiaan puoleksi vuodeksi tai vieläkin pidemmäksi aikaa. Kehtaan väittää, että mikään elämässä ei voi korvata niitä kokemuksia, mitä tuollaisen pitkän reissun aikana kerääntyy. Toivon, että voisin pukea sanoiksi sen rikkauden, minkä tuollaisesta reissusta saa, mutta en vois mitenkään onnistua siinä. Yksin ei tarvitse pelätä jäävänsä, Australiaan lähtee aivan uskomattoman paljon nuoria esimerkiks just rinkkamatkalle. Niihin törmää joka paikassa ja just nuo vertaistoverit on osa sitä kokemusta. Tapahtuu ihmeellisiä ja hulluja asioita, ja sitä löytää itsensä upeista paikoista, mihin ei ois ikinä haaveillutkaan eksyvänsä, mahtavien ihmisten kanssa, joihin ei olis ikinä muuten tutustunu!

Sitten käytännön vinkkejä. Jos lähtee au pairiksi, kannattaa ehdottomasti käyttää www.aupair-world.net sivustoa, eikä järjestöä. Au pair World on oikeasti todella suosittu ja 90% Au paireista, jotka tapasin (ja tapasin mooonta), oli löytänyt perheensä sieltä. Tapasin muutamia järjestön kautta olevia ja niin ikävää kuin se olikin, ainoastaan yhdellä niistä oli hyvä perhe. Järjestöissä on se ongelma, että ei pääse vaikuttamaan perheen valintaan ja jos kohdalle sattuu perhe, jossa ei viihdy, on jumissa siinä työsopimuksen takia, eikä pääse pois, koska järjestöt on haluttomia auttamaan. Kaikki järjestön kautta Au pairina olevat, jotka tapasin (sitä yhtä lukuunottamatta) olivat todella onnettomia tilanteessaan ja kaipasivat takaisin kotiin. Järjestöt erittäin harvoin ottaa tosissaan Au pairia, jolla on ongelmia perheen kanssa, koska perheet on järjestöille huomattavasti Au Paireja tärkeämpiä. Tiedän myös tapauksen, jossa Au pair oli lentänyt perheestä varoittamatta ulos ja järjestö oli vain todennut, että "Voi, voi, etsi hostelli." Tiedän myös yhden vielä pahemman tapauksen, mutta en siitä viitsi tänne edes kirjoittaa. Voin kokemuksesta myös kertoa, että vaikka järjestöt kertovat haastatelleensa perheet, kaikki perheet eivät todellakaan ole normaaleja ja terveitä silläkään puolella. Eli ei kannata sen takia valita järjestöä, että siitä olisi jotain turvaa. Kaiken sen kokemuksen perusteella, mitä mulla on Au paireista ja niiden perheistä, väitän myös, että ne perheet, jotka haluaa Au pairin oikeista syistä, käyttää mieluummin Au pair Worldia, koska siellä myös niillä on enemmän mahdollisuutta vaikuttaa siihen millainen ihminen niille tulee asumaan. Tottakai kumpaakin kautta voi löytää hyvän tai huonon perheen, mutta mulle Au pair Worldissä oli tärkeää se, että jos jokin menee pieleen, tilanteesta pystyy pakenemaan, eikä tarvitse kituuttaa rankan arjen parissa. Jos kuitenkin haluaa lähteä järjestön kautta, kehotan ensin etsimään perheen Au pair Worldistä ja vasta sitten yhdessä perheen kanssa hakemaan järjestön alaisuuteen - se on aivan mahdollista!

Perheen valinnassa kannattaa olla tarkkana. On tärkeää tiedostaa millaiseen perheeseen sopii ja yrittää sitten mahdollisimman hyvin selvittää, onko perhe sellainen. Jos nyt totta puhutaan, en ole mikään lapsi-ihminen, eikä mulla ollut paljoa kokemusta lapsista, joten mulla oli kriteerinä se, että lapsia saa olla enintään 2 ja niiden täytyy olla kouluikäisiä. Halusin perheen, jossa Au pairin tehtävänä on enemmänkin kotityöt kuin lasten kaitseminen. Näin jälkeenpäin oon tosi kiitollinen siitä, että pidin kiinni näistä kriteereistä, koska en olis kestäny jos mulla olis ollu yksikin lapsi enemmän, jos ne olis ollu nuorempia tai jos mun olis pitäny olla niiden kanssa kaikki päivät. Mutta se on aivan ihmisestä kiinni. Toinen juttu, mikä mulle oli tärkeää, oli tietää, että se perhe on sellainen missä voin viihtyä. Tässä kohdassa tärkein asia, minkä halusin saada selville oli se, että se perhe ensinnäkin viihtyy yhdessä ja kaikkien perheenjäsenten suhteet toisiinsa on hyvät. Halusin perheen, joka myös tekee asioita aktiivisesti yhdessä. Viimeinen tärkeä juttu oli huumorintaju, koska tuun ihmisten kanssa juttuun sitä paremmin mitä kierompi huumorintaju niillä on. Näitä asioita koitin ensinnäkin selvittää sähköpostilla, mutta mulle oli ehdottoman tärkeää se, että puhuin niiden kanssa puhelimessa ennen kuin lyötiin asia lukkoon. Muistan varmaan ikuisesti kun puhuin Kevinin kanssa puhelimessa silloin vuosi sitten syyskuun alussa ja kysyin siltä, että onko ne huumorintajuisia (tai jotain vastaavaa) ja Kevin vastas, että "Ei olla, me vihataan huumoria." Silloin tiesin, että se on oikea perhe mulle!! ;)
Yksi asia mikä kannattaa vielä huomioida on se, millaisella alueella haluaa asua. Jos ei tykkää asua maalla, ei kannata olettaa, että siitä tykkäis Australiassakaan. Siitä huolimatta, että kaikki meni hyvin, en ois lähteny matkaan ilman varasuunnitelmaa. Mun hyvä kaveri oli aiemmin ollu Au pairina Adelaidessa ja sillä oli sekä poikaystävä että paljon tuttuja siellä, joten mun B-suunnitelma oli, että jos jokin menee pieleen niin lennän Adelaideen ystäväni tuttavien luokse.

Au pairina oleminen on monissa tapauksissa hankalaa. Sukset menee helposti ristiin kun Au paireilulle ei oo mitään kansainvälistä sääntölaatikkoa ja Au pair + perhe on sellainen ihmissuhde, että sille ei ole olemassa suomen sanaa. Periaatteessahan Au pair on perheenjäsen, mutta koska raha vaihtaa omistajaa, tilanne ei oo samanlainen kuin vaikka vaihtarina olemisessa. Mulle henkilökohtaisesti Au pairina oli todella tärkeää se, että en koskaan odottanu siltä perheeltä mitään. Johan mä asuin niiden talossa, söin niiden ruokia ja sain palkkaa, enkä edes tehny kovin paljon töitä. Esimerkiks jos mentiin ravintolaan, olin kiitollinen jos ne maksoi mun ruoat, mutta en koskaan odottanut sitä. Samoin jos matkustelin, en koskaan ajatellut, että olis jotenkin niiden tehtävä viedä/hakea mut lentokentältä, tai jotain muuta vastaavaa. Ne kyllä useimmiten vei ja haki mua jopa keskiyöllä, mutta aina omasta tarjouksestaan, en olis koskaan pyytänyt niiltä sitä. Tarkoitushan Au pairin hankkimisessa nimenomaan on, että se helpottaa perheen elämää, ei niin, että vanhemmilla on yksi "lapsi" lisää, jonka perään pitää kattoa. Vaikka joitakin asioita alkaa pitemmän ajan kuluttua helposti pitämään itsestäänselvinä, olin tosin tarkka siitä, että en alkais pitämään mitään itsestäänselvyytenä ja muistin aina kiittää niitä kaikesta. Vaikka olin heti alkuun osa sitä perhettä ja sovin joukkoon tosi hyvin, muistutin aina itseäni siitä miks oon siellä ja mikä mun osa siinä perheessä on. Uskon, että tämän asenteen takia meillä menikin niin uskomattoman hyvin. Mun ja niiden vanhempien välille syntyi tosi vahva side, jolle ei taaskaan oo suomen sanaa. Ystävyys on varmaan se lähin, mutta sekään ei oo täysin osuva. Sitä on vaikea selittää. Tapasin mun perheen itse asiassa kuukausi sitten Yhdysvalloissa, Las Vegasissa. Jälleennäkeminen 4,5kk:n jälkeen oli aivan uskomatonta. Nähtiin kolmena iltana noin 3 tunnin ajan ja olo oli joka kerta yhtä epäuskoinen ja mahtava. Ja niin.... sitten kolmantena iltana piti taas sanoa hyvästit, ihan niin kuin se yks kerta ei olis ollu tarpeeks....


                                                         
                                                      Las Vegas

                                                               

Reilu kaks viikkoa enää jäljellä Australiassa. Mihin ihmeeseen se aika oikein meni? Just vasta oli tammikuu ja hengailin täällä lämpimässä autuaan tietämättömänä siitä, että kohta herään siihen että on huhtikuu ja kylmä ja aika lähteä kotiin. Näille viimeisille päiville keksii varmasti parempaakin tekemistä kuin blogin päivittelyä, joten olkoon tää niitä viimeisiä päivityksiä. Tavallaan ei huvittais lähteä kotiin (tätä ihanaa elämää tulee ikävä!), mutta tavallaan on aika kylmä kun kaikki mun lämpimät vaatteet on toisella puolella maapalloa ja Canberrassa oli tänään +16 astetta lämmintä. Ja yöllä +1. Eli ehkä ihan hyvä seurata kesää päiväntasaajan yläpuolelle.

Paljon onkin tapahtunu sen jälkeen kun viimeks kirjoitin. Lensin siis Queenslandiin Gold Coastille Tiian luona käymään tuossa pari viikkoa takaperin. Tutustuin Surfers Paradisen ulkoilma(yö)elämään, löhöilin rannalla, kiertelin ympäriinsä ja kävin sellaisessa tosi isossa ja siistissä vesipuistossa. En ollutkaan nähnyt Tiiaa vähään aikaan, viimeksi Fidzin lentokentällä silloin helmikuun alussa. Gold Coast oli ihan kiva kaupunki. Ei siitä mun suosikkia tullut, vaikka oli kyllä aika jännän näköistä kun heti kultaisen hiekkarannan jälkeen alkaa pilvenpiirtäjät ja kaupunki. Kevin oli Queenslandissa tuona samana viikonloppuna, viereisessä kaupungissa tosin. Se toi palatessaan mukanaan yhden näiden tutun Canberraan. Kenny tuli siis asustelemaan meille koko viikoks. Seuraavana viikonloppuna Tiia puolestaan lensi tänne Canberraan kattomaan meidän uutta asuntoa. Me tosin asuttiin Tiian kanss Macgregorissa se viikonloppu, koska Kennyn lisäks vielä Celinan siskon perhe tuli tänne niin meillä oli vähän täyttä. Sinä viikonloppuna Jake täytti 7, joten meillä oli lauantaina allasbileet ja talo täynnä lapsia. Pakko kyllä myöntää, että ne oli siisteimmät synttärit, joita lapsi vaan vois toivoa :) Sunnuntaina heitin Tiian bussiasemalle ja sitten me halattiin ja sanoin, että nähdään Suomessa sitten talvella. Kamalaa.

                                                              
                                                                                                          Gold Coast, Queensland
 

Maanantai-iltana mentiin kattoon rugbya (tai täällä sanotaan footy, ota nyt siinä sitten selvää, että mitä se on). Olinkin jo odottanu sitä, että pääsisin kattoon jotain sekoa aussiurheilulajia. Rugby on tiivistettynä sitä, että yks mies juoksee pallo kädessä ja 5 muuta hyppää sen niskaan. No okei, kyllä mä jopa ymmärrän rugbya ja sen sääntöjä nykyään (se oli yks mun tavoitteista, jeij!). Rugby on todella suosittu urheilulaji täällä kriketin ja australialaisen jalkapallon ohella. En tosin tiedä mitä eroa rugbyssa ja jalkapallossa on, molemmat päättyy heti aloituksen jälkeen sekaiseks kasaks miehiä 8D

                                                                                                   Rugby ottelu, Canberra Raiders vs Cowboys.
 

Sitten pääsiäiseksi me lähdettiin Vanessan kanssa Sydneyyn. Olin ensin yötä Vanessan luona ja sitten perjantaina lähdettiin. Alkuperäinen suunnitelma oli mennä pohjoiseen, missä on vielä lämmin (nauttimaan palmuista, hiekkarannoista ja kristallinkirkkaasta vedestä), mutta koska me ollaan a) hitaita ja b) aikaansaamattomia, lennot maksoi jo miljoonia siinä vaiheessa kun päästiin niin pitkälle, että oltais voitu alkaa varamaan asioita. Eli tyydyttiin Sydneyyn. Sydneyssä oli Royal Easter Show, joka on sellainen tosi iso ja monipäiväinen tapahtuma, jossa on kaikkea. Käytiin kissanäyttelyssä, motocross showssa, ilotulituksessa, puunhakkuun MM-kisoissa, rodeossa ja vaikka missä. Eli sain ainakin rodeon yliviivattua listalta asioista, joita mun pitää tehdä/nähdä ennen kuin lähden takaisin Suomeen. Sitten sunnuntaina otettiin juna Blue Mountainsille. Ne ei todellakaan ole mitään maailman siisteimpiä vuoria, mutta se on yks Australian suurimmista nähtävyyksistä. Älkää kysykö miksi, en todellakaan tiedä. Nyt kun oon käyny siellä niin voin sanoa, että oli kaunista joo, mutta oon onnellinen, etten käyttäny rahaa siihen matkaan muuta kuin sen 11$ minkä edestakainen junalippu maksoi. Sitten tulinkin takaisin ja tämä tuleva viikonloppu on mun viimeinen Canberrassa, koska ens viikon viikonloppuna meen Adelaideen Larissan luona käymään. Että sellaista. En kyllä ymmärrä mihin helmikuu ja maaliskuu katos. Se oli helmikuun loppu kun olin Alice Springsissa ja tuntuu, että siitä ois vaan jotain kolme viikkoa. Sopii toivoa, että aika menee näin nopeasti silloinkin kun syksy ja opiskelut koittaa.. :D

 

                                                          Blue Mountains

                                                               

Ohops, oon ollu vähän kiireinen. Tai ennemminkin "kiireinen"... Noh, nyt kun uudessa talossa asumista on takana kolme ja puoli viikkoa, osaan jo kertoa paremmin miltä tää tuntuu. Iso ja hieno tää on. Mun silmään aika erikoinen ulkoa. Meillä oli ulko-oven edessä sellainen pieni lampi, jonka keskeltä meni askelmat ulko-ovelle. Mä olisin pannu sinne kaloja sun muuta kivaa, mutta nää täytti sen mullalla ja pani siihen kukkia. Siihen oli kyllä hyvä syykin, nimittäin kovalla myrskyllä se tulvi tosi helposti ja vesi on jo kerran entisten asukkaiden aikana tullu oven alta sisälle taloon. Eli se siitä lammesta, nyyh. Celina inhoaa tuota etupihan puutarhaa, mä rakastan sitä. Se on vähän sellainen viidakko, jossa on kaikennäköisiä palmukasveja ynnä muuta sellaista. Sisältä tää on aika tyhjä edelleen, koska koko talo on paljon isompi kuin se edellinen. Mutta eiköhän tää täyty pikkuhiljaa ajan saatossa. Keittiössä on kiviset tasot, mikä näyttää hienolta, mutta on aika ärsyttävää, koska siellä on mahdotonta (as in MAHDOTONTA) olla hiljaa jos keskellä yötä haluaa hiippailla hakeen juomista. Samaten muuten portaat narisee, joten se siitä hiippailusta, heh... Yli puolet tästä talon takaosasta on lasiseinää, mikä on tosi mukavaa, paitsi silloin kun aurinko paistaa suoraan televisioon ja häiritsee mun sivistyneiden tv-ohjelmien kattomista (lue: Frendien kattomista). Ja kun lasiseiniin ei saa ripustettua verhoja yhtään sen enempää kuin normaaleihin seiniin (ehkä jopa vielä vähemmän näin kun asiaa oikein ajattelee) niin sitten on vaan kärsittävä. Meillä on ehkä tv väärässä paikassa. Yläkerrassa on 4 makuuhuonetta ja 2 kylppäriä, mikä tarkoittaa sitä, että mulla on oma kylppäri <3 Ja tosi hieno sellainen onkin! Ja lapset sit jakaa sen toisen. Mun huone on yläkerran suurin, wihii. Mulla on parisänky, ahhhh. Ja hieno peilipöytä. Harmi, että oon täällä enää kuukauden. Takapihalta löytyy uima-allas. Aluks kun kuulin, että näillä tulee olemaan uima-allas niiden uudessa talossa, luulin, että se ois sellanen suht pieni kasteluallas, mutta se on tosi pitkä, aikas leveä ja sit syvässä päässä ei mitään toivoa että mulla yltäis jalat pohjaan. Ja sitten siinä on sellainen korkeampi taso mistä voi hypätä veteen. Harmi vaan, että syksy on jo niin pitkällä, että meinaa uima-allaskausi olla jo ohi. Oon ehkä viidesti uinu siinä. Puolet meidän takapihasta on sellaista käyttämätöntä maata, joten siihen nämä rakentaa ilmeisesti joskus tenniskentän. Mitäs vielä... niin joo, Celinan ja Kevinin makuuhuoneesta pääsee sellaiselle sisäpihalle, jonne ei pääse mistään muualta. Ja se ON mun mielestä aika siistiä.

 
                                                Vähän ankean näköisiä kuvia kun mun piti sulkea verhot, ettei aurinko häikäise liikaa.
 

Pihalla meillä kasvaa appelsiinipuu. Se on ihan täynnä isoja, herkullisia appelsiineja. En vieläkään voi uskoa sitä todeksi. Niin kummallista! Takapihalla kasvaa kaks sitruunapuuta, jossa kasvaa isoja, keltaisia sitruunoita. Sitten Celina osti tänne viikunapuun ja passionhedelmäpuun. Ihan ihmeellistä! Noista pikkupuista pitäis kuulemma jo ens kesänä saada pari hedelmää. Jooh, kummallista... Sitten kuistilla seinän vieressä on pari mansikkapuskaa, persiljaa ja kaikkea mistä en edes tiedä mitä ne on. Miksei meillä Suomessa voi kasvaa mitään hauskaa?

                           
                                                                                              Appelsiinipuu ja puolet mun kylppäristä.
 

Vanhaan taloon verrattuna vois sanoa, että mua ärsyttää kun täällä on puulattiat. Tykkäsin niistä kivilattioista tosi paljon, myönnettäköön, että puulattia ei oo yhtä kylmä. Ja on tää jollakin tavalla raihnaisempi kun tää on jo jotain 30 vuotta vanha, missä se edellinen oli vaan 8 vuotta vanha. Ja ne edelliset asukkaat oli tässä vaan vuokralla, joten ne ei kauheesti välittäny pitää tätä kunnossa tai mitään, niin nää joutu muuttohässäkän keskellä tekemään aika paljon kaikenlaisia kummallisia juttuja, mitä ne ei odottanu joutuvansa tekemään. Tyyliin ovet tippu niskaan ja sitä rataa. Mutta joo, kyllä tästä vielä talo tulee :)

                                                            
 

Huomenna mä lähden Queenslandiin Gold Coastille Tiia kattomaan. Oon siellä viikonlopun ja sit ens viikon viikonloppuna Tiia puolestaan tulee meille. Jeps, hauskuutta tiedossa.

 

Tuntuu niin kuin mun reissusta Pohjoisterritorioon olis pieni ikuisuus, vaikka siitä on vasta puolitoista viikkoa. Matkasin siis jälleen kerran linja-autolla ensin Canberrasta Sydneyyn. Koska lento Alice Springsiin lähti torstaiaamuna, mun piti olla linja-autoasemalla niinkin kivuliaaseen aikaan kuin kello 4 aamuyöstä. Oli pilvetön taivas, joten 2 tunnin lentomatka meni hyvin kun katoin ikkunasta miten vihreät pensaat ja metsät vaihtui punaruskeaan, pusikkoiseen aavikkoon. Alice Springsissä oli lämmin, 36 astetta. Osallistuin sellaiselle 3 days/2 nights Uluru-Kata Tjuta-Kings Canyon Camping Tour:ille. Nukuin tuon reissun molemmin puolin vaan yhden yön Alice Springsissä, joten en siihen niin kerinnyt tutustumaan (tosin kuulemma siinä kaupungissa ei oo mitään mihin tutustuakaan, ettei sen puoleen.). Alice Springs on siis 26 000 asukkaan kaupunki aika lailla keskellä Australiaa, keskellä erämaata, Pohjoisterritorion etelälaidassa. Se oli hiljainen ja rauhallinen, ja oikeastaan vähän rönsyinen jos vertaa muihin australialaisiin kaupunkeihin mitä oon nähny. Se eros myös siinä mielessä muista kaupungeista, että siellä oikeasti näki aika paljon aboriginaaleja. Tosin Alice Springsin aboriginaalit on suurimmaks osaks niitä, jotka on rikkonu abojen lakia ja jotka on sen takia karkotettu heimojensa luota, joten sitten ne vaan elää Alicessa valtion tuella ja juo (minkä takia turistit ei oikein tykänny mennä ulos iltaisin). Tykkäsin tosi paljon Alicesta, vaikka se oli sellainen takapajula ja muutenkin kummallinen paikka 8D

 

Perjantaiaamuna kello 6 meidän matkaopas tuli hakemaan meitä pikkubussilla. Mun kanssa samasta hostellista tuli itseasiassa aika paljon porukkaa, mukaanlukien yks skotlantilainen nainen, jonka kanssa yövyin samassa huoneessa. Kun kaikki matkalaiset oli poimittu kyytiin eri hostelleilta, lähdettiin taittamaan matkaa erämaiden paria valtatietä pitkin kohti Ulurua. Ausseissa ei saa yleensä ajaa yli 110km/h, mutta takamaita saa taittaa 130 kilometrin tuntinopeudella (mikä oli ihan siistiä, mutta meidän bussi ei luonnollisestikaan kulkenut yli 100km tunnissa). Nähtiin myös niitä kuuluisia maantiejunia, eli rekkoja, joilla on 3-5 perävaunua. Meitä oli muuten aika mielenkiintoinen ryhmä, kun oli vanhoja ja nuoria, mutta silti kaikki oli aika tiiviisti yhdessä. Mukana oli mun ja matkaoppaan lisäks 2 kanadalaista pariskuntaa, itävaltalainen, irlantilainen, 4 brittiä, 5 saksalaista, tsekkiläinen ja belgialainen, jos en unohtanu ketään. Ulurulle kesti ajaa noin 5 tuntia. Oli kummallista ja tosi epätodellista vihdoin nähdä se. Se on ihanan taianomainen kauempaa, mutta sitten kun pääsi oikein lähelle, niin ei se yhtäkkiä kovin taianomainen ollutkaan. Käveltiin sellainen 10km lenkki sen ympäri ja sen jälkeen ajettiin yhdelle parkkipaikalle kauemmas ja syötiin illallinen Ulurun auringonlaskua ihaillessa. Auringonlaskun pitäis värjätä se kallio aivan tulipunaiseksi, mutta me ei päästy näkemään ihan niin punaista kalliota, koska taivaanrantaan kerääntyi pilviä justiin sopivasti auringon tielle. Sitten ajettiin leirintäalueelle, jossa yövyttiin ulkosalla tähtitaivaan alla. Meillä oli sellaiset.. en tiedä mikä niiden nimi on suomeks, mutta sellaiset etäisesti isoa makuupussia muistuttavat tosi lämpimät jutut, joiden sisällä oli maakuupussi ja tyyny. Nukuttiin niillä, mutta ulkona oli niin lämmin, ettei ollu mitään toivoa, että ois voinu kaivautua sinne sisään, sitä ois vaan paahtunu kuoliaaks. Tähtitaivaan alla nukkuminen oli ihanaa, koska Australian takamaat on yks maailman parhaimmista paikoista, jos haluaa katsella tähtiä, koska siellä ei oo kaupunkeja, joiden valot häiritsisi. Sieltä näki tosi hyvin linnunradan ja kaikkea<3 Seuraavana aamuna herättiin kello 4, kerättiin äkkiäö kamppeet kasaan ja ajettiin Ulurun ja Kata Tjutan väliselle näköalapaikalle katsomaan auringonnousua. Se oli hieno, tykkäsin paljon. Ja sain hienoja kuvia. Auringon noustua jatkettiin matkaa Kata Tjutalle ja tehtiin kävelylenkki Tuulien laaksossa. Olin odottanu tuota Kata Tjutan näkemistä ehkä eniten. Se on todella hienon näköinen kaukaa, mutta läheltä Uluruakin tylsempi (tosin kannattaa ottaa huomioon, että siinä missä normaaleiden ihmisten mielestä Uluru on hyvä, Kata Tjuta parempi, mutta Kings Canyon paras, niin mun mielestä asia oli toisin päin). Kävelin yhden saksalaispojan kanssa sen lenkin Kata Tjutalla ja se ihaili kovasti maisemia ja kyseli multa, että eikö ookin hienon näköistä, niin mä vaan olin silleen "Nojuuu..." ja mietin, että mikä ihme mussa on vikana kun mulla tuli niistä maisemista ihan mieleen Canberra 8'D Siis voi hyvää päivää. Ehkä mulle tekis hyvää jos kaatuisin noissa meidän uusissa rapuissa ja löisin pääni (mistä tulikin mieleeni, että kun vein Jaken partioon pari viikkoa sitten niin rymistelin siellä portaat aika hienosti alas takapuolellani - eikä kukaan edes nähny! *huoh*). Kata Tjutan jälkeen lähdettiin ajamaan Kings Canyonille. Sinne olikin sitten taas jo matkaa. Jossain vaiheessa pysähdyttiin tienvarteen keräämään polttopuita ja sitten perillä tehtiin iltaruoka, sytettiin nuotio ja istuttiin sen ääressä, kunnes taas vaivuttiin uneen tähtitaivaan alla. Aaaahhh. Viimeisenä päivänä herättiin niinkin myöhään kuin kello 5 aamuyöstä (luksusta!). Ajettiin puolen tunnin matka Kings Canyonille ja tehtiin siellä 7km lenkki kanjonin läpi. Kaikki ihaili Kings Canyonia suureen ääneen ja puheli siitä miten se oli kyllä koko reissun kohokohta, ja minä (yllättäen) olin vaan silleen, että "Nooo, onhan se kanjoni ...... "

                                                                 Kata Tjuta - The Olgas
 

                                                                 Kings Canyon
 

En rakastunu Uluruun (okei no kyllä rakastuin vähän, on se vaan niin hieno, kunhan pitää vähintään 2km etäisyyttä), enkä Kata Tjutaan, enkä varsinkaan Kings Canyoniin, mutta rakastuin Australian takamaihin. Nautin niin paljon tuosta yli 1100km ajomatkasta erämaassa ja nukkumisesta tähtitaivaan alla, että tuo reissu oli luultavasti paras reissu mitä tuun Ausseissa oloni aikana tekemään. Mä oon aina tienny, että erämaat kiinnostaa mua, mutta en arvannu, että tykkäisin niistä niin paljon. Ei siellä ollu mitään ja kaikki näytti samalta, mutta silti. Hiekka oli niin uskomattoman punaista, ettei se edes valokuvissa näytä niin punaiselta kuin mitä se oli. Yksinäinen valtatie halkoi erämaata niin, että sitä sai ajaa suoraan satoja, satoja ja satoja kilometrejä. Nähtiin villihevosia (jestas, että ne oli HIENOJA!) ja pari ihmistä meidän ryhmästä näki myös villin kamelin, mutta mä en nähny. Tosiaan, en aikasemmin tienny, että Australiassa on villihevosia, enkä varsinkaan tienny, että sieltä löytyy villejä kameleitakin. Mutta nytpähän tiedän. Nähtiin myös villi dingo. Ja sitten kun oltiin ajamassa takaisin Kings Canyonilta, meidän opas löi yhtäkkiä jarrut pohjaan ja pysäytti auton tienviereen, hyppäs ovesta ulos ja juoksi 100 metriä takaisinpäin. Sitten se tuli takaisin pieni lisko mukanaan. Me ei ymmärretty miten Ryan muka erotti moisen liskon tienvieressä, mutta se sanoi, että kyllä sen näkee jos tietää mitä ettii. Se oli aika hieno ja jännän näköinen otus.

 

Sunnuntai-iltana saavuttiin kello kuuden maissa takaisin Aliceen. Meidät tiputettiin kuka millekin hostellille ja sitten illalla kahdeksalta tavattiin taas kaikki illallisen merkeissä yhdessä ravintolassa/baarissa. Sitten suurin osa lähti nukkumaan ja seuraavana päivänä puolet meidän ryhmästä oli samalla lennolla Sydneyyn, joten hengailtiin vielä lentokentällä yhdessä. Sydneystä hurautin jälleen bussilla takaisin pääkaupunkiin ja olin perillä puoli kymmeneltä illalla. Celina oli hakemassa mua keskustasta ja sitten pääsin vihdoin tutustumaan niiden uuteen taloon ja uuteen kotiini. Kotimatkalla kerroin mun matkasta ja sitten tietysti kyselin, että miten niiden muuttoviikonloppu oli menny, ja Celina vastasi, että kaikki on ollu ihan hullua ja se yrittää olla panikoimatta. Mutta siitä lisää ens kerralla ;)